Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti

Annikki Kariniemen elämäkertaa lukee kuin romaania

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti. Annikki Kariniemen elämä ja teot. Gummerus 2023. 340 s.

Kirjallisuustoimittaja ja suomentaja Outi Hytönen (s. 1988) kirjoittaa Annikki Kariniemestä (1913-1984) kertovassa elämäkertateoksessaan Kairojen kosmopoliitti, kuinka kirjailija tunnettiin aikanaan koko Suomessa, mutta sittemmin etelä unohti hänet kokonaan. Pohjoisessa hän on kuitenkin edelleen legenda, josta lausuttu yleisin kommentti on: Oli se värikäs persoona...

Hytönen kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan siitä, miten Kariniemi eli, miksi toimi niin kuin toimi ja mitä tunsi, eli kuunnella kohdettaan. Ei haittaa, vaikka Kariniemen kirjat ja kirjoitukset eivät olisi tuttuja. Hytönen tarjoaa niistä kyllä tarvittavia tietoja sen verran, kuin matkassa pysyminen edellyttää.

Pääasia on tutustua erikoiseen persoonaan ja heittäytyä mukaan hänen kirjaviin vaiheisiinsa, joiden pyörteissä on usein unohtamaisillaan, että lukee faktaa eikä fiktiota.

ROVANIEMELLÄ perheensä kahdeksanneksi lapseksi vuonna 1913 syntynyt Anni Terttu Tuulikki ryhtyi jo pienestä kutsumaan itseään Annikiksi ja päätti isona tulla lappalaiseksi. Isän kuolema Annikin ollessa 11-vuotias oli tytölle kova isku. Yhdessä oli liikuttu paljon luonnossa, ja isän tarinat Lapista olivat panneet mielikuvituksen laukkaamaan. Annikki tiesi jo varhain, että hänestä tulee taiteilija.

Kouluvuosien jälkeen mieli paloi kovasti teatteriin isonsiskon Violan jäljissä, mutta näyttelijän ura jäi haaveeksi. Kolme näytelmää Kariniemi kuitenkin kirjoitti, ja pari hänen romaaneistaankin on dramatisoitu.

Jonkinlainen rauhattomuus ja impulsiivisuus olivat kirjailijalle leimallisia nuoresta asti. Jo koulussa hän herätti huomiota erilaisuudellaan ja tempauksillaan, eikä sopeutuminen työyhteisöihinkään sujunut aina kitkatta. Nuoren naisen Helsingin hurmasta nauttiminen jäi nolon lyhyeksi, ja lottatyökin katkesi jonkin sortin "kurittomuuteen".

Kariniemi ei opiskellut opettajaksi, mutta sijaisuuksia hän teki Lapin kouluissa runsaasti. Niitä hoitaessaan tuleva kirjailija tutustui hyvin Lapin kyliin ja eläjiin. Opettajana hän poikkesi tavanomaisesta kansankynttilästä, mutta tärkeintähän oli oppiminen, eivät paragrafit.

ANNIKKI KARINIEMEN JULKISUUSKUVAAN vaikuttivat paljon hänen avioliittonsa. Niitä puitiin myös lehdistössä, eikä asianomainen pannut aina näkyvyyttä pahakseen.

Opettajantyössä Kuusamon Vaalajärvellä Kariniemi tutustui paikallisen maatalon nuoreen isäntään Viljo Alataloon. Liitto jäi kuitenkin lyhyeksi, kun morsian jo parin kuukauden kuluttua sai talon töistä tarpeekseen ja lähti opettajaksi Sodankylän Vaalajärvelle.

Seuraavana syksynä 1939 Annikki teki sijaisuutta Kuusamon Liikasenvaaran koulussa, kun ovelle ilmestyi kelsiturkkinen everstiluutnantti Oiva Willamo (1887-1967). Mies oli Annikille tuttu isän kautta jo tyttövuosilta. Willamo oli nuorta opettajaa 26 vuotta vanhempi, ja susiparista tietysti kohistiin, mutta asianomaiset eivät puheista välittäneet eikä papin aamenella pidetty kiirettä.

Kariniemen ja Willamon tarina nousi esille taas muutama vuosi sitten, kun Rosa Liksom kirjoitti siitä romaanissaan Everstinna (2017). Romaanin keskeisiä aiheita ovat nimihenkilön fasismisympatiat ja everstin väkivaltaisuus.

Perheväkivallasta kertoo myös elämäkerta, ja romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968) Kariniemi on käsitellyt sitä itsekin. Todisteita kirjailijan innostuksesta kansallissosialismia kohtaan Hytönen ei kuitenkaan ole löytänyt.

Isänmaallisuuden kirjailija imi itseensä jo lapsuudenkodistaan, ja tunnetta lietsoivat sittemmin sotavuodet ja everstin työn ja aseman mukanaan tuoma tuttavapiiri. Lapin sota oli saksalaisten kanssa ystävystyneelle pariskunnalle käsittämätön tragedia ja sekin omiaan lisäämään katkeroituneen aviomiehen aggressiivisuutta.

Annikki Kariniemen kolmas avioliitto olikin sitten täydellinen vastakohta edelliselle.

AIVAN KUIN NYKYISET MEDIAPERSOONAT myös Kariniemi pyrki vuoroin näkyville ja keskipisteeksi, vuoroin taas piiloon ja rauhaan. Pieni Lähejänkän koulu Ylitorniolla tuntui tarjoavan myrskyisen Willamo-liiton jälkeen suojaa ikäviltä ihmisiltä ja puheilta, kunnes 47-vuotiaan opettajan ja naapurikylän pojan, 16-vuotiaan Taisto Heikan halailusta roihahti huhu opettajan mahdollisista muistakin sopimattomista lähentely-yrityksistä. 

Taistosta, tavallisesta työmiehestä, tuli kuitenkin Annikin kolmas aviomies ja Törmäsjärven Sinisestä pirtistä kirjailijan loppuiän kiintopiste. Sen vetoisissa huoneissa Annikki asusti lukemattomine kissoineen ja koirineen senkin jälkeen, kun Taisto 1979 lähti ikäisensä naisen matkaan.

Sinisen pirtin taloudessa entisen everstinnan herraskainen elämä oli alituisia rahahuolia, vaikka kirjoja oli alkanut ilmestyä esikoisteoksen Poro-Kristiinan (1952) jälkeen kiihtyvää tahtia ja lehtiartikkeleista ja juhlapuheista tuli niistäkin leivänlisää. Mutta luonto ympärillä oli antelias ja ruokki luovuutta.

Kariniemen romaanitaidetta kritisoitiin viihteellisyydestä ja henkilökuviensa ohuudesta. Hytönen kuitenkin painottaa, että aikakauden, paikkojen ja varsinkin Lapin luonnon kuvaus oli Kariniemen tuotannossa kautta linjan korkeatasoista. Annikki Kariniemeä pidetään myös Suomen ensimmäisenä naiseräkirjailijana.

Luonto oli kirjailijalle tärkeääkin tärkeämpi. Hytönen luonnehtii Kariniemeä Lapin romantikoksi, mutta ei perinteiseksi sellaiseksi. Kun luonto aiemmin oli kuvattu useimmiten uhkana ja kohtalokkaana vastustajana, joka piti kesyttää, Kariniemen tuotannossa se oli myös elämän ehto, turvapaikka ja suuri syli.

Vihollinen sen sijaan alkoi olla ihminen vesivoimaloineen, patoaltaineen ja kokonaisia kyliä hukuttavine tekojärvineen. Annikista tuli vuosikymmeniksi kiihkeä Lapin ihmisten ja luonnon puolesta puhuja, jonka "pamfletit" Salakaato (1969) ja Pato (1972) osoittivat, kuinka Lappia kohdeltiin kuin siirtomaata. 

 

REALISTISEN KAUDEN JÄLKEEN kirjailija siirtyi jälleen romanttisemman ilmaisun suuntaan. Taso ei ollut aina kehuttava ainakaan kritiikkien mukaan. Lukijoita kuitenkin riitti, ja Kariniemi oli usein myyntilistojen kärkinimiä. Osaltaan asiaan vaikuttivat uteliaisuutta ruokkivat aiheet ja kirjailijan boheemi elämäntapa. 

Kariniemen myydyimmäksi romaaniksi nousi suomalaisten naisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteista kertova Veren kuva (1971). Rovaniemi kohisi ja arvaili henkilöiden esikuvia, kriitikot puhuivat "porvaripornosta" ja "ellottavuudesta", ja kirjailija kirjoitti vihaisia vastineitaan. Uteliaat lukijat halusivat omin silmin katsoa, mitä riveillä sanotaan.

Epäilemättä kirjailija tunsi itsensä väärinymmärretyksi, mutta varmasti hän ymmärsi myös kohun markkina-arvon. Hytönen kirjoittaa: [Annikki] oli itse asiassa ensimmäisiä kirjailijoita, joka osasi käyttää mediaa hyväkseen ja syöttää sille tarvittaessa vaikka valheellisia kohujuttuja näkyvyyden ja myyttisen kuvansa vahvistamiseksi.

Huomiota kirjailija herätti myös näyttävällä pukeutumisellaan, erityisesti saamelaisasuillaan, ja Sinisen pirtin kuuluisilla juhlilla, joista tuskin kukaan kutsuttu kieltäytyi, vaikka saattoikin saada niiden jälkeen postissa suolaisen laskun kestityksestään.

ANNIKKI KARINIEMI HERÄTTI TUNTEITA puolesta ja vastaan. Saamelaisväestössä Annikin "saamelaisuus" nostatti suuttumusta, mutta taistelu Lapin luonnon ja elinolojen puolesta keräsi lappilaisten kiitosta ja ihailua. Rohkea, räväkkä, välistä härskikin esiintyminen nostatti paheksuntaa ja suututti monia, mutta yhtä monissa se herätti uteliaisuutta ja hilpeyttä.

Outi Hytönen tohtii näyttää Kariniemen persoonasta sen kaikki puolet, ja siksi tuntuu, että kuvattava todella elää elämäkertansa sivuilla. Kairojen kosmopoliitin seurassa viihtyy myös siksi, että Hytönen osaa toimittajana annostella lukijalleen kiinnostavassa suhteessa kuvattavansa elämää ja tekoja, vaiheita ja töitä.

Annikki Kariniemen elämäntarina on tiukasti sidoksissa historiaan, sen ilmiöihin ja tapahtumiin. Samalla Hytönen tarjoilee runsaasti hauskoja esimerkkejä kuvattavansa originelleista tempauksista. En tiedä, innostaako elämäkerta tarttumaan Kariniemen tuotantoon, mutta hänen persoonaansa ja kirjailijanlaatuaan se käsittelee valaisevasti ja valloittavasti.

Outi Hytönen. Kuva: Marek Sabogal