Mihail Siskin: Sota vai rauha

Kirjailija tekee selvää Venäjästään

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY 2023. 222 s.

Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin  (s. 1961) on asunut perheineen jo pitkään Sveitsissä eikä suunnittele tällä haavaa palaavaansa Venäjälle. Se onkin viisasta, siinä määrin suoraan ja terävästi  Šiškin on puhunut ja kirjoittanut synnyinmaastaan.

Erinomainen esimerkki kirjailijan suorapuheisuudesta on alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt esseekokoelma Sota vai rauha. Sen saksankielinen alkuteos on vuodelta 2019, joten pääosin kokoelma on syntynyt ennen Ukrainan sotaa. Mutta vaikka tuoreita ovat ilmeisesti vain esipuhe ja jälkisanat, teos on kuin tähän päivään kirjoitettu.

MITEN ON MAHDOLLISTA, ettei valtaosa venäläisistä reagoi juuri mitenkään johtajansa käynnistämään "erikoisoperaatioon"?

Joitain vastauksia kysymykseeni tarjosi jo Svetlana Aleksijevitšin Afganistanin sotaa käsittelevä dokumenttiromaani Sinkkipojat (Kirjareppu 13.2.2023). Šiškinin esseissä kysymystä selvitellään historiasta käsin ja valaistaan omakohtaisin kokemuksin.

Šiškin puhuu Venäjästään orjien populaationa ja lähtee liikkeelle mongolivallan vaikutuksista. Mongolivalta pakotti sille veroja keräävät suuriruhtinaat ryöstämään kansalta kaiken, minkä irti saivat. Mongolit orjuuttivat suuriruhtinaita, suuriruhtinaat kansaa. Näin sekä ruhtinaat että kansa omaksuivat itsesäilytysvaistonsa ohjaamina orjamentaliteetin. Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Puheet jostain mystisestä venäläisestä sielusta, jolle historian kauheudet ja kärsimysten nöyrä vastaanotto ovat luontaista, Šiškin torjuu kärkeensä. Venäläisten käyttäytymistä on ohjannut ja ohjaa edelleen eloonjäämistaistelu. Oman ja perheenjäsenten hengen pelastamiseksi on ollut pakko antautua kohtalolle ja sietää surkeita oloja. Joka taipuu, ei taitu!

Yksittäisten vallanpitäjien mielivallalta kansalaisia suojeli jos suojeli vain ankara ylin valta. Niinpä aikojen kuluessa hyväksi tsaariksi on aina osoittautunut se, joka on pitänyt yllä horjumatonta järjestystä, ja sama pätee edelleen.

Šiškin kirjoittaa: Venäjä rakastaa vahvoja tsaareja, heikoista ei välitetä. Tyranneja kunnioitetaan, ja niitä, jotka yrittävät hillitä tyranniaa, vihataan. Niin oli Iivana Julman ja Boris Godunovin laita, niin Stalinin ja Gorbatšovin. Venäjällä diktatuurin vaihtoehto ei ole ollut demokratia, vaan anarkia ja kaaos. Eihän kukaan sellaista halua.

KUN NÖYRYYTETTY hakee hyvitystä kärsimykselleen, hän ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla, kirjoittaa Šiškin. Hänen mukaansa venäläinen patriotismi on jokapäiväisen surkeuden kompensaatiota. Olen sentään mahtavan maan kansalainen!

Jo lastentarhoissa ja kouluissa venäläiset kasvatetaan patriooteiksi, ja propagandakoneisto viimeistelee kasvatuksen. Ihannoidaan sotaa ja isien urotekoja ja vaaditaan täydellistä tottelevuutta ja uskollisuutta. Isänmaa on aina hyvän puolella pahaa vastaan, ja venäläinen sotilas puolustaa vieraalle maalle hyökätessäänkin koti-Venäjää.

Toisinajattelun nujertaminen on lännenkin mielestä järkeenkäypää vaikka tuomittavaa vallanpitoa, mutta avointa valehtelua länsimaalaisen on mahdoton ymmärtää. Kun Putin valehtelee päin naamaa, lännen edustajat hämmentyvät avuttomiksi. Miten tuommoiseen pitäisi suhtautua? Ollaanpa hissukseen.

Venäläisille valehtelussa ei kuitenkaan ole Šiškinin mukaan mitään kummallista. Neuvostovuosina se opittiin maan tavaksi, sillä se oli sananmukaisesti elinehto. Sanomalehdet valehtelivat, televisio, lehdet ja opettajat valehtelivat. Valtio huijasi kansalaisiaan, kansalaiset huijasivat valtiota. Kaikki ymmärsivät pelin säännöt. Valehdella pitää, mutta vain tyhmä uskoo.

Niinpä toista vuotta kestänyt sota Ukrainassa on sekin Venäjällä edelleen vain sotilaallinen erikoisoperaatio, jonka tarkoitus on vapauttaa itsenäisen naapurivaltion alueella fasistien kidutettaviksi joutuneet maanmiehet ja pelastaa kaltoin kohdellut orpolapset äiti-Venäjän turvalliseen syliin.

ŠIŠKININ SYYTTÄVÄ SORMI osoittaa myös läntistä maailmaa, sen kaksinaamaisuutta ja saamattomuutta. Kannattaisi miettiä, missä määrin länsi on sulkenut silmänsä itänaapurin edesottamuksilta ja jatkanut kaikessa rauhassa "hyviä suhteitaan", kun siitä on ollut taloudellista etua. 

Esimerkkejä valikoivasta sokeudesta löytyy mm. urheilusta, ja oligarkkien länsimaihin siirtämä likainen raha nostetaan esseissä esiin useammankin kerran. Sitäkin lännen sietäisi miettiä, mitä olisi tapahtunut - tai jäänyt tapahtumatta -, jos lännen demokratiat olisivat reagoineet järeämmin Krimin miehitykseen. Uskoiko länsi todella, että Putinin suurvaltapyrkimykset päättyisivät siihen?

Kriittisyydestään huolimatta Šiškin myös rakastaa Venäjäänsä, sitä Toista Venäjää, joka syntyi Puškinin myötä, sai mm. kulttuuripiireissä yhä uusia toteuttajia ja kannattajia ja elää edelleen väkevänä rohkeissa mielenosoittajissa ja toisinajattelijoissa. 

Šiškin hellii ajatusta toisenlaisesta Venäjästä, vaikka demokraattinen Venäjä tuntuukin tällä hetkellä utopialta. Muutos vaatisi hänen mielestään samanlaista perusteellista menneisyyden ja kansallisen syyllisyyden käsittelyä, kuin Saksassa on tehty toisen maailmansodan jälkeen.

Toistaiseksi sellaista ei ole näköpiirissä, mutta Venäjä on outo maa ja ihmeitä tapahtuu...

Mihai Šiškin. Kuva Yvonne Boehler