Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Itseään voi toteuttaa myös perheenisänä 

Juha Itkonen: Teoriani perheestä. Gummerus 2023. 297 s.

1. Ole kiltti.  2. Pyydä anteeksi.  3. Anna anteeksi, äläkä jää kantamaan kaunaa. 4. Yritä ajatella muitakin kuin itseäsi. - - 

Ohjeet eivät ole alakoulun luokkahuoneen seinältä, vaan niitä jakaa useaan kertaan palkittu kirjailija Juha Itkonen (s. 1975) uudessa omakohtaisessa teoksessaan Teoriani perheestä. Itkosen kymmenen käskyä tai teesiä, kuten hän itse ohjeitaan nimittää, vaikuttavat yksikertaisuudessaan leikkimielisiltä, mutta puhuja on tosissaan.

Perhe-elämä on monesti kuluttavaa ja kitkaistakin, mutta siinä on myös seesteiset ja onnelliset puolensa. Juuri niille Itkonen haluaa huomiota ja niiden toteutumiseksi ohjeistaa itseään ja lukijoitaan.

Kirjoittaja ei pyri esiintymään minään kaikkitietävänä perheneuvojana, vaan hän on lähinnä kokemusasiantuntija. Hän ei peittele epäonnistumisiaan eikä ylpeile saavutuksillaan. Tämmöistä tapahtuu, ja näin on selvitty - toistaiseksi.

Oikeastaan kirjan nimi onkin pelkkä heitto. Ei Itkosella ole tarjota mitään teoriaa perheestä, perhe vain kiinnostaa häntä. Perheet ovat ikuisia ja ikuisesti mielenkiintoisia, haluan kirjoittaa niistä. Maailman tavallisimmista asioista. Tästä elämästä, ja siitä miten se karkaa käsistämme, väistämättömän luopumisen suloisesta haikeudesta.

ITKOSELLA ITSELLÄÄN on kuusihenkinen perhe. Vaimo, kirjassa Rose, tekee uraa yrittäjänä ja joutuu sen vuoksi matkustelemaan. Vaikka kertoja itsekin on osan päivästä työhuoneellaan kirjoittamassa, hän on kuitenkin paljon kotona lastensa kanssa.

Vanhemmat pojat, joista puhutaan Veljeni Leijonamielestä lainatuilla nimillä Joonatan ja Korppu, liikkuvat jo omissa harrastuksissaan, mutta kaksoset, Janoschin lastenkirjoista tutut pikku karhu ja pikku tiikeri vaativat runsaasti huolenpitoa. Siitä huolimatta kirjailijalta tuntuu liikenevän aikaa ja ajatuksia kaikille lapsilleen tasapuolisesti. Jokainen perheenjäsen on omanlaisensa ja sellaisena isälle yhtä rakas ja arvokas.

Itkonen myöntää auliisti taloudellisen hyväosaisuutensa, mutta kiireeltä, stressiltä, riidoilta ja räjähdyksiltä ei ole vältytty eikä vältytä tässäkään perheessä. Jotain ratkaisevaa tapahtui kuitenkin kaksosten syntymän myötä. Kirjailija puhuu siitä jonkinlaisena heräämisenä.

Oli asennoiduttava elämään uudella tavoin jo käytännön syistä, mutta samalla myös itsensä takia. Kumpaa tahdon tehdä: valittaa arjen lisääntynyttä raskautta vai pyrkiä nauttimaan elämän ihmeistä? Katsoa asioita kielteisesti vai myönteisesti?

Kirjailija valitsi jälkimmäisen ja kirjoittaa: Mieluummin kuin keskellä ruuhkaa - - ajattelen olevani elämäni keskellä. Nauttivani sen täyteydestä juuri nyt, sillä se ei ole ikuista, eihän mikään ole.

KIRJAN TAPAHTUMIIN on ainakin perheellisen helppo mennä mukaan, sillä useimmiten ne ovat varsin tuttuja omasta arjesta. Kun asiat eivät ota sujuakseen, korjattavaa on tietysti aikuisessa. Kun asiat sujuvat, lukijakin tuntee olonsa mukavaksi.

Vain muutaman kerran kirjoittaja julistaa avoimesti onneaan. Yksi sellainen on hetki, jolloin isä saa syliinsä vastasyntyneen lapsensa, toinen vaikkapa perheen yhteisen hiihtoretken jälkeinen olotila ruokailua valmisteltaessa. Siis tähtihetki ja tuiki arkinen tuokio keittiössä.

Niiden väliin mahtuu kuitenkin lukematon määrä mitä erilaisimpia tilanteita olla tukevasti pilvessä, vaikka ulospäin näyttäisikin ihan normaalilta perheenisältä tai -äidiltä.

Tietysti Itkonen kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on hänen ammattinsa, mutta kyllä hänellä on myös tarve puuttua julkiseen keskusteluun lapsiperheiden arjesta. Sen sijaan, että lapsista puhutaan kustannuserinä, stressitekijöinä, vanhempiensa työ- ja vapaa-ajan riistäjinä ja jatkuvan huolen ja vaivan aiheuttajina, Itkonen haluaisi puhuttavan perhe-elämän palkitsevuudesta.

Paitsi puhdasta iloa lapsi voi tarjota vanhemmilleen mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi ja tuntea uudenlaista merkityksellisyyttä. Lastenkin kanssa voi rentoutua, ja useiden elävien  esimerkkien avulla kirjoittaja osoittaa, että koko porukalla onnistuvat myös juhlat ja matkustelu.

Meille toitotetaan itsensä toteuttamisen tärkeyttä ja oman ajan ottamisen tarpeellisuutta, mutta Itkonen kirjoittaa: Ehkä meitä pitäisi pikemminkin neuvoa ottamaan vähemmän aikaa itsellemme. Kuuntelemaan vähemmän itseämme ja omia halujamme ja tarpeitamme. Itsensä kanssa saa olla niin kauan kuin elää, lasten kanssa vain sen ajan, kun he ovat lapsia.

Itkosta lukiessa alan ajatella, eikö vanhemmuuskin voi olla itsensä toteuttamista. Tästä olen haaveillut, nyt tämä on totta. Miksen siis ottaisi tästä kaiken hyvän irti.

VAIKKA MONET KIRJAN ASIAT tuntuvat itsestään selviltä, silti niistä lukee mielellään ja kiinnostuneena. Oman lisänsä kirjaan tuovat luvut, joissa Itkonen palaa lapsuutensa perhe-elämään ja pääsee pohtimaan perhe-elämässä muutaman vuosikymmenen aikana tapahtuneita muutoksia.

Juha Itkonen kirjoittaa perinteisestä perhemallista, mutta vanhemmuus on paljolti samaa myös toisenlaisissa perheissä, ja vaikka esimerkiksi yksihuoltajuus ja uusperhe tuovat vanhemmuuteen omat lisähaasteensa, Itkosen kanssa on helppo olla samaa mieltä, kun hän kirjoittaa:

Vanhemmuus on niin kuin elämä muutenkin, suora lähetys ilman kenraaliharjoitusta tai uusinnan mahdollisuutta. Se menee niin kuin menee. Samalla kirjoittaja kuitenkin tähdentää, että vanhemmuus on lahja ja sellaisena siihen tulisi myös suhtautua.

- -  9. Kiitä onneasi.  10. Rakasta.

Juha Itkonen. Kuva: Liisa Valonen