Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Esseitä tarinoista ja totuudesta

Rachel Cusk: Mykkäkoulu (Coventry, 2019). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2023. 238 s.

Rachel Cuskin (s. 1967) romaanien ystävänä tartuin innostuneena Cuskin vasta suomennettuun esseekokoelmaan Mykkäkoulu. Autofiktiivinen trilogia Ääriviivat ja viimeksi lukemani Toinen paikka antoivat odottaa tarkoin harkittua ja sanoitettua pohdintaa sukupuolesta, perheestä, ihmissuhteista, vallankäytöstä ja kirjailijuudesta.

Mykkäkoulun teemat ovatkin pääosin samoja kuin romaaneissa, mutta vaikka esseissä esiintyy välillä hyvinkin konkreetteja tilanteita ja henkilökohtaisia kokemuksia, tapausten ja teemojen erittely ja pohdinta vaativat kyllä odottamaani intensiivisempää paneutumista.

MYKKÄKOULUN KOLMESTA OSASTA henkilökohtaisin ja kiinnostavin on seitsemän esseetä sisältävä ensimmäinen osa. Toisen osan kirjoitukset käsittelevät lähinnä taiteilijana olemista, ja kolmas osa koostuu lyhyehköistä kirjallisuuskritiikeistä.

Nimensä Mykkäkoulu, englanniksi Coventry, kokoelma on saanut esseestä, joka alkaa: Aina välillä teen jonkin todellisen tai kuvitteellisen rikkomuksen, jonka seurauksena äitini ja isäni lakkaavat puhumasta minulle. Mykkäkoululle on englannin kielessä erikoinen ilmaus: sanotaan että joku passitetaan Coventryyn.

Coventry on varsin tavallinen englantilainen kaupunki, eikä sanonnan alkuperä ole kirjoittajan tiedossa, mutta se on selvää, että Coventryyn joutunut ihminen muuttuu passittajilleen näkymättömäksi. Eristetyn selviytymisessä oleellista on, miten hän itse suhtautuu tilanteeseen, ja se lähtökohtanaan Cusk tarkastelee paitsi suhdetta vanhempiinsa, myös muita ristiriitaisia ihmissuhteitaan ja vallankäyttöä yleisemminkin.

Tuomitsemme kaikenlaisen ulkopuolelle sulkemisen elämänmittaisia traumoja jättävänä mitätöintinä ja syrjimisenä, ja usein niin onkin. Mutta ehkä Coventryyn joutuminen ei olekaan niin pelottavaa ja ahdistavaa, kuin luulisi, pahinhan on jo tapahtunut?

Ehkä Coventryyn voisi sulkeutua myös vapaaehtoisesti, etsimään hiljaisuutta ja totuutta yhteenoton jäljiltä?  Entä voisiko Coventryyn joutumisen kokea myös vapautumisena? - Juuri tällaisissa odottamattomissa pohdinnoissa Cusk on mielestäni parhaimmillaan.

ESSEESTÄ EI KÄY TARKALLEEN ILMI, millaisista syistä vanhemmat passittavat tyttärensä Coventryyn, mutta todennäköisesti syy on ns. huono käytös, jota käsitellään parissa muussakin esseessä.

Kokoelman ensimmäisessä esseessä Cusk tekee huomioita autolla ajamisesta, eivätkä huomiot ole mairittelevia. Ratin takana ja kuoren suojassa ihminen muuttuu toiseksi. Hän tekee tekoja ja laukoo ajatuksia, jotka jäisivät tekemättä ja sanomatta kasvotusten. Hän käyttäytyy autossaan, kuin kukaan ei häntä näkisi.

Vallankäytön vääristymiä käsittelee myös essee Huonosta käytöksestä, joka alkaa lentokentän passin- ja turvatarkastuksista ja päättyy lontoolaisen vaatekaupan kautta kirjoittajan henkilökohtaisiin lupauksiin.

Cusk pohtii, miten sosiaaliset normit sopivat yhteen totuuden puhumisen kanssa, ja joutuu toteamaan, että totuuksia laukoessaan ihminen voi tuntea itsensä teeskentelemättömäksi mutta käyttäytyä samalla huonosti. Onko sellainen käytös moraalisesti oikein?

Kirjoittaja nostaa esiin mm. poliitikkojen kielenkäytön ja päätyy miettimään puhetta ajatusten ja tekojen raja-alueena.

Olemme itse kukin kokeneet, kuinka normeja rikkova puhe voi olla joissakin tilanteissa nautinnollista ja vapauttavaa, mutta kirjoittaja miettii, voisiko se toimia jopa jonkinlaisena esteenä pahoille teoille, vasta-aineena pahuusinfektiolle? Cusk ottaa esimerkkejä sekä Britanniasta että Yhdysvalloista, suomalainen lukija löytää niitä lisäksi kotimaan politiikasta. 

TOTUUS JOUTUU JATKUVASTI KOETEILLE myös kodeissa ja perheissä. Niitä käsitteleviä esseitä lukiessa on pakko ruveta miettimään omaa kotiaan ja omia perhesuhteitaan. Missä määrin kotini on ollut tietyn vaikutelman antamista, missä määrin varsinainen olemisen paikka? Mitä lakeja olen laatinut rakentamani kodin asujille, missä joustanut tai laistanut?

Lasten murrosiän tuomista haasteista Cusk kirjoittaa osuvasti otsikolla Leijonat lieassa. Esimerkit lasten käytöksessä tapahtuvista muutoksista - suotavista ja ikävistä - tuntuvat tutuilta, mutta hyvin tunnistan myös vanhempien monenkirjavat tunteet ja ajatukset.

Kirjoittajan suoruus ja pyrkimys rehellisyyteen vuoroin hivelevät ja kaihertavat. Avioerostaan Cusk kuitenkin kirjoittaa lähes tunteettomasti. Muutin vähän aikaa sitten erilleni miehestäni, ja muutamassa viikossa yhdessä rakentamamme elämä oli hajalla kuin kasa risareunaisia palapelin paloja.

Ihailen sitä, miten säälimättä Cusk kirjoittaa itsestään mm. lapsia erossa itselleen vaativana äitinä, mutta silti jokin minussa haraa vastaan samalla tavalla kuin kirjailijan kertoessa välirikoista vanhempiensa kanssa.

Huomaan, että Cuskin romaaneja lukiessani jättäydyn mieluusti tarkkailemaan ja arvioimaan henkilöiden toimia ja puheita sivusta käsin ja pelkästään kertojan näkökulmasta. Esseissä henkilöt ovat kuitenkin todellisia, ja ilmeisesti tasapuolisuuden ja "hyvän tavan" vuoksi tahtoisin kuulla tapahtumista myös vastapuolen totuuden - tai tarinan.

TARINAT JA SELLAISTEN LUOMINEN ovat Cuskin kestoaiheita ja näkyvästi esillä myös esseissä. Tosin kirjailija väittää alkaneensa jo vihata tarinoita, tarina kun yleensä eroaa totuudesta ja Cusk vannoo totuuden nimeen.

Esseessä Jälkivaikutus Cusk kirjoittaa: Tarinan on toteltava totuutta, edustettava sitä samalla tavalla kuin vaatteet edustavat vartaloa. Mitä myötäilevämpi leikkaus, sitä kauniimpi lopputulos. Vaatteitta totuus voi olla haavoittuva, kömpelö, järkyttävä. Ylipuettuna siitä tulee valhe. Minulle elämisen suuri vaikeus on yleensä ollut näiden kahden yhteensovittaminen - -.

Tarinoilla kirjailija tarkoittaa siis muutakin kuin kirjallista tuotantoaan. Tarinoita ovat kaikki ne elämisen tavat ja mallit, joita omaksumme, sovittelemme päällemme ja vaihtelemme, joihin pujottaudumme ja joista yritämme hankkiutua eroon, kun ne tuntuvat sopimattomilta.

Myös feminismi, johon Cusk on totuttu liittämään, on kirjoittajalle yhdenlainen tarina. Erityisesti avioerosta kertovassa esseessään kirjailija perkaa feminismiään varsin perusteellisesti ja päätyy pitämään sitä pelkkänä miehisten arvojen valeasuna.

Kirjailija julistaa: En siis ole feministi. Olen itseäni vihaava transvestiitti. - Ei Rachel Cuskia ainakaan pelkuriksi voi sanoa!

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammel-Katz