Alex Schulman: Eloonjääneet

 


Perhedraamaa peruutusvaihteella 

Alex Schulman: Eloonjääneet (Överlevarna, 2020). Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 288 s.


Ruotsin eturivin kirjailijoihin luokitellun Alex Schulmanin (s. 1976) aiemmat romaanit ovat olleet vahvasti autofiktiivisia ja kertoneet hänen vanhemmistaan, vaimostaan ja isovanhemmistaan. Suomeksi niistä on ilmestynyt äidin alkoholismista kertova Unohda minut (suom. 2017) ) ja isovanhempien tulehtunutta suhdetta purkava Polta nämä kirjeet (suom. 2020). Tänä vuonna suomennoksensa saanut Eloonjääneet on kirjailijan mukaan hänen ensimmäinen fiktiivinen romaaninsa, vaikka siitäkin löytyy yhtymäkohtia hänen lapsuusperheensä vaiheisiin.

Schulmanin romaanitaidetta on kovasti hehkutettu arvosteluissa ja blogeissa, mutta jostain syystä se ei edelleenkään saa minua varauksetta valtoihinsa. Siitä huolimatta suosittelen uusintakin romaania lämpimästi lukulistoillenne. Kohderyhmäläisyys selviää vasta kokeilemalla, ja Schulmanin kieli ja tyyli ja Jaana Nikulan erinomainen suomennos ovat ehdottomasti kehun arvoisia.


ELOONJÄÄNEET on kahteen aikatasoon sijoittuva perhedraama. Kolme aikuista veljestä Nils, Benjamin ja Pierre saapuvat lapsuusvuosiensa kesäpaikkaan ripotellakseen äitinsä tuhkan mökkirantaan. Veljeksillä ei ole ollut enää juurikaan tekemistä toistensa kanssa, ja mökillä alkavat kuplia pintaan lapsuusmuistot sekä hyvässä että pahassa. Käy selväksi, että menneisyydessä on tapahtunut jotain traumaattista, joka on kätketty puhumattomuuteen.

Tapahtumien keskushenkilöksi nousee veljeksistä keskimmäinen Benjamin. Hän on herkkä tarkkailija, jonka havainnoin ja muistikuvin Schulman nostaa esiin kohtauksia mökkielämän vuoroin onnellisista, hämmentävistä, pelottavista ja murheellisista tapahtumista.

Veljesten kesän riemuihin on jokaisen mökkielämää viettäneen helppo samastua, ja Schulman poimii ympäröivästä maisemasta tunnistettavia yksityiskohtia kerrontansa elävöittämiseksi. Samalla alkoholisoituneiden vanhempien yllättävät mielialanmuutokset, avuttomuus ja laiminlyönnit saavat lukijankin pysyttelemään koko ajan varuillaan.

Alkoholistiperheen keskinäisten suhteiden ja lasten erilaisten selviytymiskeinojen tarkastelu on psykologisesti pätevää. Jatkuva epävarmuus ja kilpailu vanhempien huomiosta rikkoo pakosta veljesten välistä solidaarisuutta ja johtaa rajuihinkin riitoihin. Sen, että poikien yhteenotot leimahtavat paikoin kuin tyhjästä, selitän sillä, ettei yhdeksänvuotiaan pojan näkökulma voi millään ollakaan aikuismaisen analyyttinen.

Tuntuu jopa hyvältä, ettei perheenjäsenten käyttäytymisen vaikuttimia kaivella tarkkaan vaan lukija saa tehdä omia päätelmiään. Perheenjäsenillä on jokaisella omat taakkansa ja tapansa kantaa ne. Kaikille heille yhteistä tuntuu kuitenkin olevan suru keskinäisten siteiden vääjäämättömästä haurastumisesta ja katkeamisista, murhe siitä, ettei heistä ole toistensa auttajiksi.  


TUNTEET JA TUNNETILAT hallitsevat romaania niin totaalisti, että tapahtumien taustoja ei välttämättä osaa edes kysellä, tyytyy vain siihen, että - yhtä romaanin metaforaa lainatakseni - kaikki tapahtuu kuin kapselissa, muun yhteiskunnan ulottumattomissa.

Piha on näyttämö, tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muutama pieni rakennus nurmella, taustalla metsä, edessä järvi. Luoksepääsemätön paikka, yhtä yksinäinen kuin menneinä vuosina. Jos seisoi niemennokassa katselemassa järvelle, ei nähnyt missään ristin sielua. - - He olivat yksin paikassa, josta eivät lähteneet ja jonne ei kukaan tullut. Kun näyttämölle jossain vaiheessa ilmestyy muita ihmisiä, he muistuttavat lähinnä surisevaa hyönteisparvea.

Schulman rakentaa kerrontaansa paljolti metaforien varaan. Niitä löytyy usein ympärillä rehottavasta luonnosta, ja tunnelmaa tihentävät toistuvasti sään muutokset ja erilaiset valaistukset ja valoilmiöt. Sattumalta nähty metsästäjä ja tielle pysähtynyt saksanhirvi saavat myyttiset mittasuhteet,  ja lähimetsä voi muuttua kuin taikaiskusta eksyttäväksi labyrintiksi. Jännitettä on ilmassa sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti.


ERIKOISINTA Eloonjääneissä on kuitenkin sen rakenne. Eräässä haastattelussaan kirjailija on kertonut keskittyvänsä mielellään uudenlaisiin kerronnallisiin rakenteisiin ja muotoihin.

Eloonjääneissä Schulman kokeilee ajaa peruutusvaihde päällä, eli tarinaa puretaan ajallisesti taaksepäin. Tämäntyyppinen "eteneminen" ei ole ainutlaatuinen, mutta haastava se on - ja onnistuu. Ratkaisu toimii ja on tehokas ainakin luettuna. Kuunneltuna se sen sijaan saattaa tuottaa vaikeuksia.

Niin huomiota herättävä romaanin rakentelu kuitenkin on, että minun luennassani muoto alkaa saada liikaa painoa sisällön kustannuksella. Kun alan eläytymisen sijaan seurata romaanin kompositiota, kirjailijan käyttämät muutkin tekniikat vaikuttavat turhan näkyviltä ja lopputulos liian tehdyltä. Rosojen hävitessä tarinan elämänmaku alkaa harmittavasti oheta, ja ymmärrän menettäneeni pelin.

Olen tyytymätön itseeni, eikä tilannetta paranna se, että kirjailija romaaninsa lopun kiitoksissa mainostaa menestystään: kirjaa myydään jo ympäri maailmaa. - Mutta ehkä seuraava Schulman-suomennos räjäyttää myös minun tajuntani. En aio luovuttaa.

Alex Schulman. Kuva: Alexander Dahl

 

Kommentit

  1. Minusta tässä se lopun yllätys oli niin epäuskottavan keinotekoinen, että se latisti minulta koko kirjan. Normaali rakenne ja se psykologisointi ("koira") pois niin kirja olisi ollut parempi ja linjassa noiden aiempien kirjojen kanssa.

    Fiktiivisyyttä on turha korostaa, kun kirjassa on sama asetelma, jopa samoja kohtauksia kuin aiemmissa. Esim. lounas krapulaisten vanhempien kanssa ravintolassa oli jo Unohda minut -teoksessa, joka on näistä kirjoista minun suosikkini.

    Ympäristön pois sulkemisesta, näyttämöllisyydestä, pidän. Se keskittää asiat hyvin ja tuntuu, että noinhan lapset priorisoivat asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteistasi. Marjatta! Olemme näköjään paljolti samoilla linjoilla. Minusta kokeilevuus voi olla hieno asia, jos se tukee ja vahvistaa sanottavaa. Mutta jos se alkaa vaikuttaa vain leikkimiseltä tai, mikä pahinta, temppuilulta, se toimii lukukokemustani vastaan. Alkaa tuntua siltä, että kirjailija ei usko tarpeeksi kerrottavansa painavuuteen eikä tyylinsä ja kielensä tehoon.

      Enkä minäkään syttynyt "koiraidealle". Se tuntui kuluneelta ja pinnallisti syvyyssuuntaan pyrkivää romaania jännitys-/yllätyskertomuksen suuntaan.

      Ajatuksesi yhteiskunnan poissulkemisesta panivat minut miettimään näyttämöllisyyttä uudelta kannalta. Kiitos toisenlaisesta näkökulmasta!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto

Pertti Lassila: Venetsia