Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Taiteilijaelämää Hattulan Pyhän Ristin kirkolla

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021. 406 s.

Kolme miestä kammerteli mäkeä ylös ja vaivalloista näytti olevan kun heillä oli matkassaan paljon kummallista tavaraa. Nämä lienevät niitä jotka on otettu kirkkoa kaunistamaan vaikka en tiedä millä tavalla se tapahtuu enkä viitsi kysyä kun ei minulle kuitenkaan vastattaisi.

Eletään kevättä 1513 Hattulan pitäjässä Hurttalan kylässä. Hämeen linnan päällikkö Åke Tott on päättänyt, että koko Hattulan Pyhän Ristin kirkko pitää koristeltaman Raamatun kertomuksin ja pyhimystarinoin. Hän ja hänen vaimonsa suku kyllä maksavat lystin.

Maalarit saapuvat Ruotsista. Yksi heistä, munkki Benedictus, on sairastunut, mutta täysiverinen taiteilija Andreas Pictor, käytännön asioista vastaava mestari Martinus ja apupoika Vilppu päättävät aloittaa työt kolmistaan. Suunnitelmia ja piirustuksia on rustattu koko talvi.

Kolmikon saapumista katselee mökkinsä sianrakkoikkunasta tiilimestari Rutgerin orvoksi jäänyt ottotytär Pelliina, kyläläisten hyljeksimä outolintu, joka yrittää pysytellä hengissä savitöitä tekemällä. Hän on Annelin Kannon uusimman historiallisen romaanin Rottien pyhimys keskushenkilö, vaikka aluksi onkin pitkään pelkkä "syrjäläinen" maalausten parissa häärivien saadessa päähuomion.

Todellisuudessa Hattulan kirkon maalareista ei tiedetä mitään ja Kanto on saanut kuvitella koko tapahtumasarjan. Pohjatyö on kuitenkin ollut perusteellinen, ja Rottien pyhimys on niin eläväistä ja todentuntuista kuvausta myöhäiskeskiajan elämästä ja ihmisistä, että uskon romaanin tapahtumat mielelläni mahdollisiksi ja heittäydyn mukaan kuin olisin yksi henkilöistä.

URAKKA ON AIKAMOINEN, kun puolessa vuodessa pitäisi maalata kirkon seinille, pylväisiin ja kattoholveihin koko maailmanselitys Paratiisista viimeiseen tuomioon ja lisäksi vielä monenlaista muuta kuvaa ja koristusta tarjoamaan oppimattomalle kansalle tiedon ja taiteen muruja. Vaikka töitä tehdään vuorokausien kaikki valoisat tunnit, Vilpun loukattua kätensä on pakko kelpuuttaa lisäavuksi - nainen! Eikä kuka tahansa vaan kylän kummajainen Pelliina!

Pelliinasta kuitenkin kehittyy Martinuksen ystävällisessä ja Andreaksen äreässä opetuksessa nopeasti hyvä väriaineiden hiertäjä ja sabluunakoristelija, ja kohta hänelle voidaan antaa vaativampiakin töitä. Kun Pelliinan elämää alkaa muovata uudenlaiseksi myös rakkaus, Rottien pyhimyksen voi hyvinkin yhdeltä osin luonnehtia Pelliinan kehitystarinaksi.

Tapahtumia seurataan vuoroin maalareiden ja vuoroin heidän ylöspidostaan ja maalausten edistymisestä vastaavan kirkkoväärti Klemetin ja kirkkoherra Herckepaeuksen näkökulmista. Pelliinan osuuksissa ulkopuolinen kertoja muuttuu minäkertojaksi ja kertomatyylikin saa omat ihastuttavan persoonalliset piirteensä.

Tarinan henkilöhahmot ovat korostetusti tietyntyyppisiä mutta pysyvät uskottavina ja inhimillisinä. Oikeastaan vain itserakkaan, latinallaan tärkeilevän kirkkoherransa kustannuksella Kanto pilailee pidäkkeittä.

ROMAANIN YLEISVIRE on humoristinen, vaikka tarinaan loppua kohden tulee murhetta ja mustia sävyjä.

Jo suunnitteluvaiheessa kirkko ja maksajat käyvät hullunkurisia kiistoja siitä, mitä ja keiden kuvia kirkkoon maalataan, ja kun maalauksia käydään tarkistamassa, kaikki tuntuvat olevan taiteen asiantuntijoita. Mestari Martinuksella on täysi työ kumarrella milloin mihinkin suuntaan, jotta vältyttäisiin suuremmilta skismoilta ja työ saisi jatkua kuta kuinkin suunnitellusti.

Huvittavia ovat monesti myös arvonsa hyvin tuntevien taiteilijoiden sanailut ja edesottamukset. Arvokkaimmista kuvista ja maalausten paremmuudesta käydään kovaa kilpaa, mieltä kaihertaa kateus, ja kumppaneiden kehuminen tuottaa tuskaa. Oppipojajan sättimisessä ei sanoja säästellä:

Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat. Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdin. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta sen tiedän, ettei se ole saunavihta!

Toisaalta  taidetta tuskin syntyisi ilman ammattiylpeyttä, ankaraa työtä ja hullunrohkeaa heittäytymistä. Andreas tunnustaa: Kun aloitan kuvan, olen vaikean edessä. Se ei ole helppoa, mutta aloitan silti. Suostun kuvan edessä. Se on maalarin rohkeutta. Ja kirjailijan ja kenen tahansa luovan työn tekijän, kuulen Annelin Kannon jatkavan. 

Rottien pyhimys on siis myös taiteilijaromaani, romaani taiteellisen työn tekemisestä. Kanto esittelee maalareidensa työtä ja näkemyksiä erittäin seikkaperäisesti, mutta samalla hän maalaa paljon suurempaa kuvaa taiteilijuudesta, taiteen vaikutuksesta ja merkityksestä. Ja vastaanotosta.

NYKYISESSÄ KUVAVIRRASSA seikkailevan on vaikea kuvitella, millaiselta on tuntunut tavallisesta rahvaasta, kun se kuviin täysin tottumattomana on astunut maalauksin koristeltuun kirkkoonsa. Romaanissa on välähdyksiä ihmisten mahdollisista reaktioista, mutta yhtä erikoisia ovat varmasti olleet kuvien tulkinnat.

Omia päätelmiään Hattulan kirkkomaalauksista on joutunut tekemään myös kirjailija. En voi kuin ihailla Anneli Kannon luovaa lukutaitoa, kun hän on pystynyt kokoamaan ja sommittelemaan viisisataa vuotta vanhasta kuva-aineistostaan näin loogisen ja maittavan kirjallisen kokonaisuuden.

Pelliinan henkilöhahmo on erinomainen idea. Oppimaton mutta opinhaluinen uusi oppilas mahdollistaa sen, että maalarikaksikko pääsee sujuvasti ja perustellusti esittelemään tietojaan ja taitojaan ja avaamaan kuvien taustoja ja sanomaa myös lukijalle.

Välistä Pelliinan arkijärki ja kirjailijan ilkikuri kyseenalaistavat hykerryttävän hauskasti pyhien kertomusten outouksia, ja kun Pelliina esittää käsityksiään hyvästä kirkkotaiteesta, olen sulaa hellyydestä.

Pelliina hämmästelee, miksi kirkon seinät on täytettävä kuvilla, joissa pyhimyksiä kidutetaan ja poltetaan ja katosta riippuu risti, jossa ihminen kituu ja kituu ja kiemurtelee ja ulisee huutaa tuskasta. Pelliina haluaisi maalata kuvia, joissa ihmisen on hyvä olla ja joita katsellessa tulee iloiseksi: Jeesus pitää vuorella saarnaa ja ihmiset istuvat ja kuuntelevat ja kaikilla on hyvä mieli ja lepopäivä kun he ovat eväineen retkellä vuorenrinteellä eikä tarvitse hikipäässä peltotöissä rehkiä.

NAUTIN KOVASTI myös romaanin kielestä. Kirjailija käyttää hienosti hyväkseen ikivanhoista lähteistä onkimiaan sanoja ja sanontoja ja höystää mielellään kuumia tilanteita mehevillä keskiaikaisilla solvauksilla.

Kannon kehittelemät kielikuvat liittyvät osuvasti ajan kyläelämään ja tekevät omalta osaltaan siitä entistä aistittavamman. Vilpun kielenkantimet ovat höllät kuin munavelli, kirkkoherran mieli sinkoilee pääkopan reunasta toiseen kuin mettiäinen kirkon ikkunalasissa, ja mestari Martinuksen katse karkailee Pelliinaan kuin pahankurinen porsas lätistä.

Pelliinan luonnonlapsen kieli juoksee sujuvasti vain pisteiden tauottamana ja vilisee omatekoisia yhdyssanoja, kuten hunajanmakea, pulskankiiltävä, harjaaheittävä, vakavanarvokas, kylmänjulma tai tulisenpunainen. Näin Pelliina osoittautuu luovaksi myös kielellisesti!

Anneli Kannon Rottien pyhimys on niin runsas, värikäs ja monella tavalla lähestyttävissä, että siitä löytää jatkuvasti uutta ja siitä on vaikea päästää irti. Minulle nuo piirteet ovat hyvän kirjan tunnusmerkkejä. Lisäksi onnistunut romaani houkuttelee hakemaan aiheistaan lisää tietoa.

Anneli Kannon kotisivuilta pääsee mukavasti kierrokselle Pyhän Ristin kirkkoon, ja mielenkiintoinen on myös  Anneli Kannon ja Anna Kortelaisen kirjallisuuskeskustelu Rottien pyhimyksestä.

Anneli Kanto. Kuva Marek Sabogal