Ann-Luise Bertell: Oma maa


Vahva sukuromaani sankareista ja pelkureista 


Ann-Luise Bertell: Oma maa (Heiman 2020). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 400 s.


Oma maa on kirjailija ja näyttelijä Ann-Luise Bertellin (s. 1971) toinen romaani. Se oli yksi viime vuoden Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaista ja ilmestyi keväällä suomeksi Vappu Orlovin kääntämänä. Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle 1930-1980-luvuille sijoittuvasta sukutarinasta löytyy monia samoja piirteitä kuin suomenkielisistä maaseuturomaaneista. Bertellin kertomatapa tuntuu kuitenkin tuoreelta ja persoonalliselta, ja tarina vie vastustamatta mukanaan.

Kirjailijan teatteritausta näkyy hyvin romaanin kerronnassa. Romaani etenee lyhyinä kohtauksina, joita katselee ja kuuntelee keskittyneenä ja eläytyen kuin teatteriesitystä ikään. Lehtihaastatteluissa  Bertell on kertonut romaanin pohjaavan hänen isänpuoleisten isovanhempiensa elämään ja suvun piirissä säilyneisiin tarinoihin.


ROMAANI ALKAA VALOISASTI. Vanha mies heittelee lapsenlastaan ilmaan, ja tyttö, romaanin kertoja, kiljuu pelosta ja ihastuksesta. Seuraa nopea leikkaus, ja seuraavassa luvussa ollaan puoli vuosisataa aiemmin samalla perintötilalla hyvin toisenlaisissa tunnelmissa.

Kymmenvuotiaan Elofin ja hänen nelivuotiaan veljensä Ivarin isä Ruben tekee kuolemaa. Äiti on kuollut vuotta aikaisemmin. Ennen kuin Elof ja pikkuveli lähetetään Kimon Westerbackista naapurikylään Komossaan isovanhempien huostaan, tilan irtain omaisuus myydään (ja varastetaan), mutta itse tila jää odottamaan, että Elof on tarpeeksi vanha ottamaan sen haltuunsa.

Talo ja pellot ja metsät sen ympärillä ovat Elofin elämän koossa pitävä ja määrittävä tekijä. Nuorukaisella olisi päätä ja halua opiskella, mutta rahattomana hänen kohtalonaan on asettua yhdeksi renkaaksi kotitilansa isäntien pitkään ketjuun.

Mutta sitä ennen heiveröistä miehenalkua tarvitaan Tikkakosken asetehtaalla ja sodan töissä Syvärillä.


SOTA ON ELOFILLE toinen hänen elämäänsä vahvasti vaikuttava tekijä. Hänestä ei kuitenkaan ole kansalaissodan kauhut kokeneen Ruben-isänsä kaltaiseksi sankariksi. Hän kokee itsensä pelkuriksi ja vielä petturiksikin, kun ottaa puolisokseen kaatuneen toverinsa morsiamen.

Elofin henkilökuva on mielenkiintoinen ja samalla psykologisesti uskottava. Lapsesta pitäen pärjäämisen kanssa kamppaillut Elof kätkee huonommuudentunteensa, kipunsa ja syyllisyytensä jatkuvaan työhön, touhuun ja sukkeluuksiin.

Hän on kielellisesti lahjakas ja kysytty huutokauppameklari, mutta yksityiselämässään hän käyttää sanallisia taitojaan lähinnä sisimpänsä salailuun. Arkaluontoiset asiat hän piilottaa isänsä tavoin syvälle "kylkiluiden ja suolien väliin". Tai upottaa pontikkaan.

Alkoholismista Bertell maalaa romaanissaan synkeän kuvan. Sodan traumatisoimien naapurusten pontikkatehtailusta on loppujen lopuksi katastrofaaliset seuraukset, vaikka Elofin raitistumisessa on jokunen huumorinkin säie. Riipaisevimpia ovat kaaoksen keskellä sinnittelevien lasten reaktiot.


NÄYTTÄÄ SILTÄ, että ilman sitkeää ja aikaan saavaa vaimoaa Olgaa Elofille olisi käynyt huonosti. Olga on kaunokirjallisuutemme tyypillinen vahva nainen ja äiti, jonka varassa elämä kulkee eteenpäin, vaikka maailma olisi kuinka sekaisin.

Olga on käytännön ihminen ja tietää, mitä tahtoo. Hän on tyytyväinen arjessaan ja täysin sinut itsensä kanssa. Elofin elämä on pitkälti jonkin määrittelemättömän etsiskelyä. Onnellisimmillaan hän on päästessään yksikseen metsään tai jonnekin ylös, korkealle: kirkontorniin tai kattotalkoisiin:

Elof viihtyi katolla, mistä hän näki kauas, oman talonsakin, ja Kimon ruukin ja herraskartanot. Jopa Oravaisten kirkonkukko, jota hän oli nuorena suudellut, siinsi tuolla kaukana. Kun nousi ylemmäs maailma näytti vieraalta, oli vaikea käsittää, että nuo olivat samoja taloja ja aittoja jotka näki alhaalla mäellä. Ja niin oli oikeastaan kaiken muunkin laita, ihmisten, ajatusten, päähänpistojen, pääskysten - kaikki riippui siitä, miltä suunnalta niitä tarkasteli. Mikään ei oikeastaan ollut aina sitä samaa.

Vastusten ja ankaran työn vastapainoksi romaanissa on myös helliä ja intohimoisiakin kohtauksia. Elämä on välillä rumaa ja inhottavaa, mutta se tarjoaa myös kauneutta ja ihanuutta. Pysyvyyttä siihen tuovat oma maa, lapset ja lastenlapset, kunhan ymmärtäisi heidän arvonsa ajallaan ja ottaisi huomioon myös heidän tahtonsa.


SUVUSSA JA KYLÄSSÄ PERIYTYVIEN TARINOIDEN osuus on romaanissa merkittävä. Niistä Oma maa saa elävyytensä ja värikkyytensä.

Voi hyvin kuvitella, kuinka suvun piirissä on kerrottu tarinaa vaikkapa isoisän kiipeämisestä Oravaisten kirkon kellotapuliin tai Isontalon Antin käynnistä Westerbackissa.

Rajapyykkien siirtely ja perintökärhämät kuuluvat tietysti joka tilan ja kylän historiaan, ja "naapurintyttöjen" Edithin ja Fiatin kaltaisia yhdessä asuvia ikäneitoja muistan omastakin kotipitäjästäni. Ikävän tutulta tuntuu heidän lapseksi jääneen pikkusiskonsa, kylän vaietun kummajaisen, kohtalo.

Ilokseni Bertell sijoittaa muuten varsin realistiseen romaaniinsa myös annoksen mystiikkaa. Arjen kuvaukset katkeavat väliin uniin ja näkyihin. Erityisesti kansikuvassakin esiintyvän jäniksen symboliikka on kiehtova ja monitahoinen, mutta se kannattaa jättää tässä ruotimatta.


OMA MAA on kaunistelematon mutta myötätuntoa henkivä kuvaus tavallisista ihmisistä ja heidän ankarasta elämästään itsenäistyneessä Suomessa ennen ja jälkeen viime sotiemme. Monissa kohdin se panee ajattelemaan myös nykyajan ihmisten ja erityisesti nuorten elämää ja valinnan mahdollisuuksia.

Niin kiinnostavasti Ann-Luise Bertell kertoo Westerbackinsa väestä, että jos kirjailija jatkaa sukunsa tarinaa, olen kyllä hänen kyydissään vastakin.  

Ann-Luise Bertell. Kuva: Frank Unger









  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto