Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

 Tervetullut elämäkerta välillä unohdetusta "vaimopuolisesta maalaajasta" 

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 285 s.

Taidemaalari Elin Danielson- Gambogi (1861-1919) nousi yleisön tietoisuuteen 1885 osallistuessaan suureen kotimaiseen taidenäyttelyyn teoksellaan Nuori äiti. Taiteilija oli saanut jo aiemmin keväällä teoksestaan paljon kiitosta ja Taideyhdistyksen kilpailussa toisen palkinnon. Kesti silti vielä kauan, ennen kuin lehtikritiikeissä alettiin noteerata "näitä vaimopuolisia maalaajoita".

Elin Danielson-Gambogi kuului ensimmäiseen varsinaiseen naistaiteilijoidemme sukupolveen ja joutui sen vuoksi tienraivaajan asemaan. Kansainvälinen läpimurto jäi häneltä kuitenkin puolitiehen, ja kuolemansa jälkeen taiteilija unohtui pitkäksi aikaa, kunnes 1980-luvun naistutkimus nosti hänet jälleen näkyville. Onneksi.

Taidehistorioitsija Salla Leponiemen teos Niin kauan kuin tunnen eläväni on aiheellinen ja onnistunut elämäkerta Suomen taiteen kultakauteen kuuluneesta lahjakkaasta suomalaismaalarista, hänen kirjavista vaiheistaan ja erityisesti hänen sinnikkyydestään pyrkiä yhä paremmaksi ammattitaiteilijaksi.

Leponiemen teoksessa on valtava määrä tietoa, mutta varsinkin loppua kohden kirjaa lukee kuin romaania. Vaikutelma syntyy paljolti siitä, että Leponiemi on hyödyntänyt tekstissään runsain mitoin kuvattavansa kirjeitä ja saanut niiden avulla Elininsä äänen hienosti kuuluville.

ELIN, KUTEN KIRJOITTAJA PUHUTTELEE kuvattavaansa, jäi jo nuorena orvoksi isästään, mutta pystyi silti hankkiutumaan 15-vuotiaana taideopiskelijaksi Helsinkiin ja lähti kohta muiden taiteijoiden tavoin saamaan lisäoppia Pariisiin. Pariisin-matkoja kertyi sittemmin lisää, aina kun rahat niihin suinkin järjestyivät.

Leponiemi kuvaa Pariisissa asuvien suomalaistaiteijoiden työskentelyä, oloja ja vapaa-aikaa värikkäästi ja eloisasti. Mutta vähintään yhtä kiinnostavaa ja hauskaa on lukea Önningebyn taiteilijasiirtokunnan elämästä Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan "kolonian" perustajasta taiteilija Victor Westerholmista ja hänen vaimostaan Hilmasta tuli Elinin elinikäisiä ystäviä, samoin kuin huumorintajuisesta ja "opponenttihenkisestä" ruotsalaistaiteilijasta J.A.G. Ackesta. Pariisissa Elin ystävystyi Akseli Gallen-Kallelan kanssa, joka sytytti myös Eliniin karelianismin kipinän, tosin vain hetkeksi.

Elin Danielson-Gambogi joutui taistelemaan monia taidemaailman perinteisiä käsityksiä vastaan. Hän halusi, että hänet otettaisiin taiteilijana yhtä vakavasti kuin hänen mieskollegansa ja hänen töitään arvioitaisiin samoin kriteerein kuin heidän teoksiaan.

Elin oli itsekin hyvin kriittinen töidensä suhteen. Maalausten esillepano oli vaikeaa, jos taiteilija vähänkin epäili niiden onnistuneisuutta. Kun Hilma Westerholmin muotokuva (1888) kotimaassa sai nuivan vastaanoton, Elin epäröi sen sopivuutta Pariisin 1889 maailmannäyttelyyn.Työ kuitenkin palkittiin Pariisissa pronssimitalilla.

TAIDEMAAILMAN UUDET SUUNTAUKSET ja ostavan yleisön mieltymykset aiheuttivat omat ristiriitansa. Oliko pakko mennä mukaan muutokseen, jota ei tuntenut omakseen? Oliko alistuttava maalaamaan töitä, joiden tekemisestä ei itse nauttinut? Tehtailtava muotokuvia ja kukka-asetelmia?

Elin Danielson-Gambogi oli omaksunut realistisen taidekäsityksen eikä loppujen lopuksi luopunut siitä. Hän kapinoi omalla tavallaan: arkisuudessaan hätkähdyttävillä aiheillaan ja henkilökohtaisella käytöksellään.

Sopimattomaksi leimattiin mm. hänen tunnetuimpiin töihinsä kuuluva Päättynyt aamiainen (1890), jossa väsähtänyt nuori nainen (todellisuudessa taiteilijan sisar) nojailee sotkuiseen aamiaispöytään ja tupakoi! Millaisen yön jälkeen? Ja kenen mahtaa olla tuo toinen lautanen ja pöydän reunalle jäänyt puoliksi poltettu savuke?

Avioliiton ja vakavasti otettavan taiteenteon yhteensovittaminen tuntui tuon ajan oloissa lähes mahdottomalta, ja ilmeisesti boheemi Elinkin oli ajatellut pysyä avioitumatta. Ensimmäisellä Firenzen-matkallaan Elin kuitenkin rakastui paitsi Italiaan myös norjalaiseen kuvanveistäjään Gustav Vigelandiin.

Romanssi epävakaan Vigelandin kanssa kuivui - lukijana ajattelen: Elinin onneksi -  kuitenkin kokoon. Sen sijaan 36-vuotiaan Elinin kohtaloksi muodostui avioliitto nuoren livornolaisen maalarin Rafaello Gambogin kanssa.

Puolisoilla oli ikäeroa 13 vuotta, mutta se ei näytä olleen ongelma. Yhteiset kiinnostuksen kohteet ja samanlaiset taiteelliset näkemykset tekivät heistä myös työtovereita, ja sellaisia Elin oli kaivannut aina rinnalleen. "...tämä liittoni ei suinkaan tarkoita rauhalliseen elämään vetäytymistä tai uran vaihtamista, päinvastoin nyt kaikki vasta alkaa!"

NOMADIKSI JA SEURAELÄIMEKSI luonnehdittu Elin näytti siis löytäneen vierelleen oikeanlaisen ihmisen. Kilpailu paremmuudesta hoitui Elinin tahdikkuudella, ja niukassa rahatilanteessa toisen menestyminen oli ilonaihe molemmille.

Kriisiin jouduttiin vasta taitelija Dora Wahlroosin saavuttua Antignanoon Elinin ja Rafaellon vieraaksi, ja lisää vaikeuksia Elinin elämään toi Rafaellon neurasteniadiagnoosi. Pitkään harkittuaan Elin, joka oli aina julistanut torjuvansa uhrin tai marttyyrin roolit, hylkäsi ajatuksen avioerosta ja kirjoitti ystävilleen Hilmalle ja Victorille: "Rafaello on sairas ihminen, ja minä tunnen, että minun täytyy kärsiä ja uhrata etuni, jos on tarpeen."

Toki Elin silti jatkoi maalaamista aina kun se oli mahdollista, mutta aikalaistensa seurasta tämä valon mestariksi ylistetty taiteilija vaikutti auttamatta jäävän.

Salla Leponiemi kehuu epilogissa kuvattavansa sammumatonta elinvoimaa, jatkuvaa uteliaisuutta, työteliäisyyttä ja rohkeutta tehdä itsenäisiä valintoja, ja sellainen Elin hänen tekstistään välittyykin. Mutta [Elinin] maalauksissa on myös lämpöä, huumoria, herkkyyttä ja hienostuneisuutta, kirjoittaa Leponiemi.

Useat kirjaan päässeistä maisema- ja muotokuvista huokuvatkin hiljaisuutta, rauhaa ja hämyä, ja kirjan neljä hienoa omaakuvaa vangitsevat salaperäisyydellään. Välähdykset italialaiselämästä ja erityisesti naisten puuhista puhuttelevat arkisella keveydellään, ja mainio esimerkki taiteilijan huumorintajusta on maalaus pojankoltiaisten salaisesta tupakkahetkestä (Poikien kujeet, 1887).

Joitakin töitä Leponiemi esittelee ja tulkitsee mutta hienovaraisesti. Lukija tehköön omat tulkintansa ja löytäköön omat suosikkimaalauksensa.

SALLA LEPONIEMEN Niin kauan kuin tunnen eläväni -teoksen luettuaan on helppo olla kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että on ilo syventyä Elin Danielson-Gambogin kaltaiseen persoonaan ja hänen elämäänsä.

Tärkeä elämäkerta on myös siksi, että se innostaa tutustumaan laajemminkin taiteilijan tuotantoon. Jos se taas on ennestään tuttua, elämäkerran jäljiltä eteen voi avautua aivan uudenlaisia näkymiä ja tulkintoja. - Antoisaa kesäluettavaa!

Salla Leponiemi. Kuva: Stefano Mattii