Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

 Herkkupaloja runoista nauttiville  

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020. 64 s. 

Omatunto kannattaa pitää terävänä kuin keittiöveitset. Syyllisyyden voi / vaihtaa toiseen vaikka joka päivä. Jos samaa syyllisyyttä kantaa kauan, / se alkaa painaa. Ei ole hyvä koko ajan kantaa. Niska kipeytyy, pää ei käänny. - - 

Omantunnon asioita on Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) viides runokokoelma. Kansilieve luonnehtii Huotarisen runoja ajatuksiltaan kirkkaiksi ja ytimeltään elämänvimmaisiksi, ja sellaisiahan ne ovat. Huotarisen proosarunot saattavat aluksi vaikuttaa varsin koruttomilta, "proosallisilta", mutta paljastavat nopeasti voimansa, terävyytensä ja toimivuutensa.

KOKOELMAN OSASTOT on nimetty puheena olevien kohteiden mukaan: Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Otsikointi osoittaa, että runoissa puhutaan erityisesti läheisistä ihmisistä ja ihmissuhteista. Saari on runoilijalle läheinen Islanti, joka sekin vaatii ihmisten tavoin totuttelua ja sopeutumista.

Saaren luonto ja elämäntapa avautuvat runoissa konkreetteina välähdyksinä, joista runoilija kehittelee aforistisia tiivistyksiä tai monimielistä kuvastoa ihmisen elosta ja olosta:

Tuntuu uutukaiselta, mutta saaren rannat eivät ole vieraita, kaikki me / siirtelemme kivenlohkareita ja jokainen tarvitsee vuoren, tehtävän, jota / kohti kulkea. Pienet maanvyöryt liikuttavat meitä. Suolaisen vedenpinnan / alla kehkeytyy suuria kuvioita, ihmeet ovat jokapäiväisiä - -.

Arki saarella ei ole helppoa. Rakastetulle-osaston runoissa tuulee, sataa ja myrskyää ja elämällä on terävät reunat, jäätä. Parisuhde on välillä koetteilla, mutta ruikuttaa ei auta. Eteenpäin pääsee ironialla ja itseironialla, ja niiden viljelijänä Huotarinen on verraton. Perheonnen / salaisuus on, että käyttää sanoja. Rakas, paras, kyllä, kiitos, tosi hyvä, joo.

Huotarisen runoissa vuorottelevat ja sulautuvat toisiinsa sisuuntuminen ja suhteellisuuden taju. Huumori syntyy vastakohdista ja arjen yllättävästä väliintulosta. Rakastettuni kertoo toivovansa lunta. Minä toivon pyykkikonetta, / joka toimisi. Valvon pyykkikoneen vierellä kuin heroinisti, joka on / vaihtanut pienet ongelmansa yhteen suureen.

VALLITSEVA NÄKÖKULMÄ on naisen, joka pitää kyllä puoliaan mutta ymmärtää myös tarpeen tullen joustaa. Siinä määrin elämä on kuitenkin omalakista, että teki niin tai näin, voi joutua yllätetyksi. Rakastetun käden voi menettää, ellei siitä / pidä tuulessa kiinni. Vaikka siitä pitää kiinni.

Kiinni pitämisen ja irti päästämisen ajatus esiintyy runoissa erilaisina variaatioina. Läheisyyden ja etäisyyden vuoksi ja luode vaihtelevat vääjäämättä ja omaan tahtiinsa, ja paljon on kohtaamattomuuttakin.

Lapsen ja vanhemman suhde on vauvaiästä alkaen konstikas, kommunikoinnissa omien vanhempien kanssa on katkoksia. Yhteyden saanti eläviin sukulaisiin on yhtä vaikeaa kuin vainajiin, ja ystävillä on oma tahtonsa. Mutta yhdessä kuljetaan, kun kerran on sama matka.

Puhujan kommentit ovat suoria ja rehellisiä, mutta katse on hyväksyvä ja hitusen myös ikävöivä. Sukupolvien saatossa liikutaan, avarassa tilassa ja rajattomassa ajassa menneen ja tulevan välissä, silti luottavaisina.

Puhuja katselee lapsuudenkodissa vanhoja valokuvia ja ihmettelee: Olen tuonkin lapsenlapsi, vaikka hän / on ollut kuollut kuusikymmentäluvulta asti. On kummallista olla tuntemattoman / lapsenlapsi. Varmaan on kummallista liikkua avaruudessa, niin kuin teemme / koko ajan.

MONET RUNOISTA SIVUAVAT tavalla tai toisella muutosta. Se on jatkuvaa ja pakollista, nopeaa ja hidasta, ihmisten ja ympäristön aikaansaamaa.

Jo kokoelman alkupuolella elämän tarkoitukseksi määritellään, että kukin ottaa paikkansa / ja oppii sen vaihtamaan. Runoilija jatkaa ottamalla metaforan vanhasta tuolileikistä: Pyörimme piirissä, joka puolella on tyhjiä tuoleja, sylejä.

Vilja-Tuulia Huotarinen. Kuva: Mikko Palonkorpi

Tämäntyyliset pistäytymiset perinteeseen höystävät mukavasti runojen modernia ilmaisua ja tuntuvat samalla ihastuttavan tuoreilta! Niihin mahtuu myös huumoria: - - siellä, mistä lähdin, / tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön, / tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton, / joululaulu kova kuin hankikanto - -. 

Vilja-Tuulia Huotarisen havainnot ja kommentit ovat niin tosia, napakoita ja ennakoimattomia ja kieli sujuvaa, että näistä runoista luulisi nauttivan lyriikkaan harvemminkin tarttuvan.