Maria Peura: Kantajat

 

Hevostyttöromaani aikuisille Tornionjokivarresta 

Maria Peura: Kantajat. Otava 2020. 317 s. 

Ishäänsä tullu tyär hyässä ja häijyssä. Niin sanotaan kylällä Sofiasta, Maria Peuran (s. 1970) uuden romaanin Kantajat nuoresta keskushenkilöstä. Eletään vuoden 1959 yhtä huhtikuun viikkoa Tornionjokilaaksossa jäiden lähtöä odotellen. Sofian isä Viktor on istunut tuomiota miestaposta ja äiti Sylvia yrittänyt elättää perhettä pyykkäämällä.

Sofia käy vielä koulua mutta viettää paljon aikaa rehtorintalossa rouva Haikaran nuorimmaista Maita hoitamassa. Sofia odottaa hartaasti isän kotiin pääsyä, sillä isä on luvannut, että Sofialle rakas, huonokuntoinen Hilla-hevonen viedään Narvikiin kaltaistensa norjanvuononhevosten laumaan parantumaan.

Isä on jo hiihtämässä kotia kohti, mutta onko hän sanojensa mittainen ja toteutuuko Sofian unelma? Onko koulun talonmiehen virkaa hoitanut jopparien johtohahmo muuttanut tapansa, ja rauhoittuuko elämä kotona ja kylässä Viktorin ottaessa taas ohjat käsiinsä, vai jatkuuko sama peli kuin ennenkin?

ROMAANI ETENEE Sofian, Sylvian, Viktorin ja rouva Haikaran näkökulmia vaihdellen. Eniten tilaa saa Sofia, jonka elämän kiintopiste on Hilla ja Hillan pelastaminen teurastamiselta.

Sofian suhde hevoseen on niin vahva ja läheinen, että hän tuntee elävänsä sen nahkoissa. Sofia sulkee silmänsä, kuvittelee itsensä uuden nahkakotinsa jokaiseen nurkkaan, levittää kätensä etukavioiksi, jalkansa takakavioiksi, heilauttaa takapuolesta työntyvää häntää, joka yhdistyy Hillan häntään. Ja siellä ulkopuolella tukat yhdistyvät.

Koulussa tyttö on muissa maailmoissa ja opettajan ainaisen kurituksen kohteena, eikä äidinkään kanssa ole aina helppoa. Pikku Maita hoitaessaan hän sentään saa leikkiä sydämensä halusta, ja eläinlääkäristä hän on löytänyt itsensä laisen eläinten suojelijan.

Isäänsä Sofia ihailee ja luottaa häneen sokeasti, vaikka näkee, miten huonosti mustasukkainen ja väkivaltainen Viktor kohtelee vaimoaan. Niin suuri on Sofian huoli hevosestaan ja niin vastustamatonta isän vallankäyttö ja imartelu, että tytär suostuu taas kerran avuksi, kun isä suunnittelee uutta, menestyksekästä ja "viimeistä" keikkaa joen yli Ruotsiin.

Välillä romaanin jännite herpoaa ja tuntuu siltä, ettei tarina kunnolla etene, mutta asia korjaantuu, ja romaaninsa lopusta Peura kirjoittaa upean dramaattisen ja lopulta myös lyyrisen kauniin. Lopun monitulkintaisuus antaa tilaa kuvitella, millaisena elämä jatkuu itse kunkin ja koko kylänkin kohdalla.

PEURAN KUVAUS Tornionjokivarren 1950-luvun elämästä on rajua ja kaihtelematonta. Joppauksesta hyötyy jokainen tavalla tai toisella. Seuroissa tehdään parannusta, nautitaan ehtoollis- ja pitopöydän antimia, tanssitaan ja rietastellaan. Paikkakunnan Paratiisi-niminen kylpylä tarjoaa höyryhoitojensa lisäksi auliisti muitakin ruumiin iloja.

Ruumis kipuineen ja nautintoineen, kokemuksineen ja tuntemuksineen, jälkineen ja eritteineen on jotenkin mukana ja läsnä kaikessa olemisessa. Näkö- ja kuulovaikutelmien sijasta Peura keskittyy henkilöidensä tunto-, maku- ja hajuaistimuksiin, epämiellyttäviin siinä missä miellyttäviinkin.   

Kirjailija rakentaa romaaniaan kohtauksittain, ja monet luvuista ovat hyvin novellistisia. Sofian kotipiiriin sijoittuvat kohtaukset ovat naturalistisuudessaan usein hyytävää luettavaa, kun taas rouva Harakan neuroosit ja epätoivo ovat traagisuudessaankin lähinnä karnevalistisia.

Vaikka romaani pohjimmiltaan on vakava ja järkyttävä, Peura uskaltaa heittäytyä myös hulluttelemaan, paisuttelemaan ja liioittelemaan, kuten kuvatessaan lammasturkkinsa piilossa yöpaitasillaan seuroihin hakeutunutta, hätääntynyttä rouva Haikaraa ehtoollispöydässä:

Onko tämä hyvä vai huono, rouva Haikara ei osaa päättää. Hän siemaisee viinipikarin tyhjäksi ja pyytää toista.  - Ehtoollisviini on vain symbolinen hyvä rouva.  - No aivan pirruuttani mie vain.

Jokivarren murre lisää kohtausten tunnepitoisuutta, oli sitten kyse kauheista, rivoista, koomisista tai herkistä tilanteista. Murre ja kirjakieli vuorottelevat tiheään ja pitkin matkaa vaivattomasti ja herkullisesti. 

ROMAANIN KYLÄYHTEISÖSSÄ vallankäyttö on pääosin miesten käsissä. Miehet tekevät mitä tahtovat, ja naiset ovat heille käyttötavaraa. Naiset - Paratiisin Fannya lukuunottamatta -  alistuvat, sopeutuvat ja haaveilevat paremmasta itseään huijaten. Välistä heistä löytyy sentään myös päättäväisyyttä ja keskinäistä solidaarisuutta.

Kantajissa kaikki hamuavat rakkautta, mutta onnea on tarjolla vain hetkittäin, ja usein silloinkin se on valheellista. Ehdoitta rakkaus ja kiintymys toteutuvat vain ihmisen ja luontokappaleen välillä, Sofian ja Hillan symbioosissa. Pahinta on rakkaan ihmisen petollisuus.

Romaanin painavimmat repliikit lausutaan isän ja tyttären välillä tallin hämärässä, yön murtuessa aamuksi: -Sie et ole minun läppi.  -Etkä sie minun isä. Isyys on luottamussuhde, oli se sitten biologista, psykologista tai sosiaalista. Luottamuksen pettäminen on kiintymyksen kuolinisku.

Maria Peura. Kuva Kira Glusckoff

KANTAJISSA  KAIKKI KANTAVAT raskaita taakkoja, toisten ja itsensä sälyttämiä. Rajajoen yli kannetaan tavaraa, sisimmässä  häpeää, huolta ja pettymystä. Myös joki kantaa, niin kauan kuin jäät kestävät.

Jäiden lähtö on kantamisen ohella toinen vahva, romaanin tapahtumia yhdistävä motiivi, ja Maria Peura ottaa siitä kaiken irti. Keväisen luonnonilmiön vihdoin toteutuessa näky on niin hurja, että se pysyy mielessä kauan lukemisen jälkeenkin.