Iida Turpeinen: Elolliset

30. huhtikuuta 2016

Kremlin prinsessasta wisconsinlaisen vanhainkodin asukkaaksi 

Stalinin tyttären vaiheikas elämä

Rosemary Sullivan: Stalinin tytär. Suom. Tero Valkonen. Otava 2016. 592 s.

Vaikka ajattelisit lukeneesi jo aivan tarpeeksi Stalinista, suosittelen silti tarttumaan Toronton yliopiston emerita-professorin Rosemary Sullivanin kirjoittamaan Stalinin tytär-elämäkertaan.

Sitä lukiessa joutuu kyllä jälleen kerran tutustumaan diktaattorin mielivallan seurauksiin, mutta näkökulma on tuore ja uteliaisuutta herättävä. Millaisena isä ja hänen hirmuhallintonsa näyttäytyivät hänen omalle tyttärelleen tämän eri elämänvaiheissa?

Sullivan on tehnyt valtavan pohjatyön hankkiessaan materiaalia Stalinin ainoasta tyttärestä Svetlana Allilujevasta ( 1926-2011) laatimaansa elämäkertateokseen. (Tytär otti aikuisena äitinsä suvun nimen.) Tärkeitä kirjallisuuslähteitä ovat tietysti Allilujevan kirjoittamat muistelmat (mm. Kaksikymmentä kirjettä ystävälle, suom. Markku Lahtela. Weilin + Göös, 1967) , mutta hänen eri ihmisille lähettämänsä kirjeet avaavat kiinnostavasti erityisesti hänen persoonaansa. Stalinin tytär -teos on siis paitsi historiaa myös ja ennen kaikkea psykologiaa.

SULLIVAN aloittaa teoksensa kysymällä, millaista olisi syntyä Stalinin tyttäreksi ja kantaa isänsä nimen painoa koko elämän voimatta koskaan siitä vapautua. Jossain vaiheessa Svetlana itse toteaa tragediastaan: Sinä olet Stalinin tytär. Itse asiassa sinä olet kuollut jo. Sinun elämäsi on jo ohi. Et voi elää omaa elämääsi. Et voi ylipäänsä elää elämää. Sinä olet olemassa vain suhteessa toisen ihmisen nimeen.

Elämäkerta näyttää, kuinka sinnikkäästi ja monilla keinoin Svetlana yrittää irrottautua isänsä heittämästä varjosta, onnistumatta. Jotkut hänen irrottautumiskeinonsa, esimerkiksi hänen kirjalliset työnsä, olivat niin julkisluonteisia, että ne toimivat pakostakin anonymiteettia vastaan.

STALININ TYTTÄREN elämänvaiheita lukee kuin jännityskertomusta. Svetlana varttuu Kremlissä kuin prinsessa rakastetun hallitsijan linnassa. Isä kutsuu lempilastaan pikku varpusekseen ja emännäkseen, ja kesiä vietetään sukulaisten kanssa huviloilla. Äidin kuolema, Svetlanan ollessa kuusivuotias, on lapselle suuri järkytys, mutta sitäkin järkyttävämpää on saada vasta aikuisiän kynnyksellä tietää äidin salattu kuolinsyy.

Vuosien myötä Svetlana alkaa muutoinkin nähdä ja kuulla, mitä todella tapahtuu hänen ympärillään, mihin sukulaiset ja ystävien vanhemmat katoavat yksi toisensa perästä. Pitkään tytär vakuuttelee itselleen isänsä syyttömyyttä, mutta kun hänen ensirakkautensakin kyyditetään Siperiaan, hänen luottamuksensa kommunismiin on mennyttä.

Jatkuva rakkaudenjano ajaa Svetlana Allilujevaa yhä uusiin miessuhteisiin läpi elämän. Kun hän kaksi epäonnistunutta avioliittoa takanaan ja viimeisimmän rakastettunsa intialaisen Brajesh Singhin tuhkauurna mukanaan pääsee vuonna 1967 käymään Intiassa, hän loikkaa länteen ja jättää aikuiselämää aloittelevat poikansa ja tyttärensä Neuvostoliittoon.

LOIKKA YHDYSVALTOIHIN oli tietysti poliittinen sensaatio ja siksi täynnä jännitystä, mutkia ja myös komiikkaa. Naiivin luottavaisen Svetlana Allilujevan oli vaikea ymmärtää asioidensa hidasta etenemistä ja vapaan lehdistön käyttäytymistä. Raha-asioissaan kommunismin kasvatti oli täysin kokematon. Esimerkkejä on lukemattomia.

Elämä Yhdysvalloissa olikin jatkuvaa muuttamista ja uuden alun etsintää. Erikoisin mutta varsin ymmärrettävä oli itsensä aina yksinäiseksi tuntevan Svetlanan yritys sopeutua elämään omalaatuisessa hengellisessä yhteisössä Wisconsinin Spring Greenissä. Kokeilu ei onnistunut, ja edessä oli jälleen avioero, mutta Svetlanalla oli nyt huollettavanaan ja seuranaan pieni tyttärensä Olga.

Neuvostoliittoon jättämiensä lasten vuoksi ikuista ikävää ja syyllisyyttä kantava äiti päättää tällä kertaa tehdä kaikkensa lapsen parhaaksi. Parasta koulutusta etsitään milloin mistäkin kaupungista ja maasta - Neuvostoliittoa myöten! Lukijasta näyttää siltä, että oikeastaan kyse on rauhattomuudesta, jatkuvasta onnen etsinnästä ja joskus pakenemisestakin.

SULLIVAN kirjoittaa kuvattavastaan ymmärtävästi, mutta Svetlana Allilujevan muotokuva vaikuttaa silti realistiselta. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin hänen taustallaan ihminen saattaisi ollakin. Hänet tunteneet kuvaavat häntä toisaalta humaaniksi, hyväsydämiseksi ja intelligentiksi, mutta myös intohimoiseksi, äkkipikaiseksi ja tulistuvaksi, tosin nopeasti leppyväksi.

Loppuvuotensa Lana Peters -nimisenä viettänyt Svetlana Allilujeva tuntuu ennen kuolemaansa päässeen itsensä kanssa jonkinlaiseen sisäiseen rauhaan. Koko elämänsä ajan ns. isänmurhaa tehneen naisen yritys muuttua joksikin toiseksi kuin oli, päättyi elämäkerran kirjoittajan mielestä myönnytykseen pysyä itsenään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut isän hirmutekojen anteeksiantamista.

Viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Svetlana sanoo kiukkuisesti: Jos hän kerran kykeni tappamaan niin monia, mukaan lukien enojani ja tädin, minä en anna hänelle anteeksi koskaan. En koskaan! Hän särki koko elämäni. Voin kertoa että hän särki koko elämäni!

Mielenkiintoisia ja mietityttäviä lukutuokioita!