4. huhtikuuta 2016
Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2015. 392 s.
Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien tai tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä. - Katso! Ja paina mieleesi!
Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 yöllä yhden ja kahden välillä Tsernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa tapahtui sarja räjähdyksiä. Vaikka Valko-Venäjällä itsellään ei ole lainkaan voimaloita, lähellä rajaa sijatseva Tsernobyl aiheutti sille maanlaajuisen onnettomuuden. Juuri siitä viime vuoden kirjallisuusnobelisti, Ukrainassa 1948 syntynyt mutta Minskissä pitkään asunut Svetlana Aleksijevits kirjoittaa romaanissaan Tsernobylista nousee rukous.
Romaani on kaukana tavanomaisesta niin muodoltaan kuin sisällöltään. Alaotsikossa kirjailija puhuu kronikasta, siis aikakirjasta, johon on kirjattu historiallisia tapahtumia. Romaania lukiessaan toivoo kuitenkin sydämestään, ettei kyse olisi tulevaisuuden kronikasta, kuten alaotsikossa sanotaan, sillä jo Tsernobylin tapaus on apokalyptisen kauhistuttava.
Kirja koostuu tavallisten ihmisten, tai oikeastaan pitäisi käyttää termiä "tsernobylilaisten ihmisten", haastatteluista, joita kirjailija keräsi ja työsti yli kymmenen vuotta. Venäjäksi romaani ilmestyi 1997. Pitkä valmisteluprosessi antoi niin kirjailijalle kuin haastateltaville mahdollisuuden yrittää edes jotenkin ymmärtää tragedian laajuus ja seuraukset ja tarkastella onnettomuuden aiheuttamia muutoksia maailmankuvaansa.
MONIÄÄNINEN ROMAANI rakentuu monologeista, voinee sanoa soolo-osuuksista, ja fragmenteista kootuista sotilaiden, kansan ja lasten "kuoroista". Haastattelijan ääntä ei kuulla. Ihmisten yksinpuhelun katkaisee korkeintaan jokin parenteesi: (hermostuu), (alkaa laulaa), (ratkeaa huutamaan). Katkojen ja hiljaisuuden ilmaisuvoima on tässä passiossa yhtä merkittävä kuin sanojen.
Kertomukset vetoavat voimakkaasti tunteisiin. Silti romaani ei mässäile kauheuksilla eikä kärsimyksillä. Haastattelut on kirjattu toteavasti. Haastateltavat ikään kuin ajattelevat ääneen kokemaansa ja miettivät tekemisiään, motiivejaan ja nykytilaansa. Monologeissa humisee suru ja kaipaus, mutta ennen kaikkea ne huokuvat alistumista ja apatiaa.
On nuoria leskeksi jääneitä naisia. On säteilylle altistuneita, joita kukaan ei enää halua puolisokseen. On äitejä, joiden lapset ovat sairaita tai epämuodostuneita. On nopeasti tai hitaasti menehtyviä palomiehiä, sotilaita ja vapaaehtoisia, jotka tekivät mitä heidän käskettiin tehdä tai odotettiin tekevän. On vanhuksia, jotka raahattiin kodeistaan väkipakolla, ja toisia, jotka jäivät salaa autioihin kyliinsä. Ja on johtajia, jotka hoitivat velvollisuutensa - ja samalla omat läheisensä turvaan.
ABSURDI kuulostaa Tsernobyl-romaanin yhteydessä oudolta luonnehdinnalta, mutta palon tukahduttamisessa ja säteilyn eliminoimisessa lähes kaikki toiminta vaikuttaa olleen järjetöntä.
Olen kemian insinööri ja lisensiaatti ja olin työssä suuren konsernin laboratorion johtajana. Miten taitojani hyödynnettiin? Käteen iskettiin lapio, se oli lähes koko ajan ainoa työkaluni. Siitä syntyi aforismi: Lapiolla atomia vastaan. Suojavarusteina oli hengityssuojain ja kaasunaamari, mutta kukaan ei niitä käyttänyt, koska hellettä oli lähes kolmekymmentä astetta, ja jos ne olisi kiskonut kasvoilleen, olisi kuollut heti.
Vodkalla parannettiin työhaluja, ja vapaaehtoisia houkuteltiin hyvillä palkoilla, uusilla asunnoilla, kunniamerkeillä ja sankarimaineella. Sitten palasimme kotiin. Riisuin vaatteet päältä, kaikki vaatteet joita olin siellä käyttänyt, ja heitin roskakuiluun. Vain suikan annoin pikkupojalleni, joka kinusi sitä. Poika piti sitä päässä yöt ja päivät. Kahden vuoden kuluttua tehtiin diagnoosi: aivokasvain...
Näkymätöntä oli mahdoton tajuta ja vastustaa, varsinkin kun säteilymittarit katosivat yllättäen myymälöistä. Kun puutarhassa kaikki kasvaa ja kukoistaa, kukapa olisi nostamatta perunaa ja poimimatta omenia. Ja että polttopuutkin olisi pitänyt ensin pestä. Onko hullumpaa kuultu!
SENSUURI JA PROPAGANDA hoitivat oman osuutensa. Oli annettava vaitiololupauksia, tuhon dokumentointi oli kielletty, ja radio toisti toistamistaan, kuinka tilanne oli hallinnassa ja olot vakiintuivat. Läntisille vihollisille ei pitänyt antaa minkäänlaista aihetta vahingoniloon. Paniikki pantiin kuriin pimityksellä, ja tiedonvälitys tähdensi neuvostoihmisen vastuuta ja velvollisuuksia.
Ja sellainen oli todella olemassa, neuvostoluonne ja neuvostoihminen. Romaani kertoo ihmisistä, joiden velvollisuudentunto oli niin vahva, että he kieltäytyivät pelkäämästä ja lähtivät vapaaehtoisesti Tsernobyliin. He näkivät tilanteen mutta vaikenivat, koska puoluekuri niin vaati. Sillä jos ihminen menettää uskon, jää vaille uskoa, hän ei enää kuulu joukkoon vaan on pelkkä rikostoveri, joka ei voi puolustella tekoaan. Kukapa ehdoin tahdoin rikolliseksi haluaisi.
Haastatteluissa puhutaan neuvostoluonteen ohella myös venäläisestä luonteesta ja mentaliteetista. Muuan haastateltava viittaa venäläisellä luonteella ihmisiin, jotka elivät kotoisasti "atomin ja lapion välillä". He tekivät päivällä töitä atomivoimalassa ja illalla lannoittivat peltojaan ja kuokkivat kasvimaitaan kuten sukupolvien ketju ennen heitä. Romaanissa on runsaasti riipaisevia esimerkkejä ihmisten ja eläinten ikiaikaisen yhteiselämän häiriintymisestä ja koskettavia kohtauksia vanhojen uskomusten epätoivoisesta vaalimisesta käsittämättömäksi käyneessä elämäntilanteessa.
Niin järkyttävää luettavaa kuin romaani onkin, tarjolla on paljon myös kauneutta. Katastrofin maisemassa korostuvat niin luonnon ihmeellisyys kuin ihmisen hauraus ja uljuus. Mielellään yhtyy Nobel-komitean luonnehdintaan Aleksijevitsin teoksesta puhuttelevana monumenttina aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle.
En tiedä, missä määrin kirjallisuus voi muuttaa maailmaa, mutta Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -romaanin tarjoaisin mielelläni ydinvoimauskovaisten iltalukemiseksi. Saattaisi mielipide vähintäänkin loiventua.
Kirja, jonka toivoisi muuttavan maailmaa
Nobelistin yhteisöromaani kertoo elämästä Tsernobylin jälkeen
Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2015. 392 s.Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien tai tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä. - Katso! Ja paina mieleesi!
Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 yöllä yhden ja kahden välillä Tsernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa tapahtui sarja räjähdyksiä. Vaikka Valko-Venäjällä itsellään ei ole lainkaan voimaloita, lähellä rajaa sijatseva Tsernobyl aiheutti sille maanlaajuisen onnettomuuden. Juuri siitä viime vuoden kirjallisuusnobelisti, Ukrainassa 1948 syntynyt mutta Minskissä pitkään asunut Svetlana Aleksijevits kirjoittaa romaanissaan Tsernobylista nousee rukous.
Romaani on kaukana tavanomaisesta niin muodoltaan kuin sisällöltään. Alaotsikossa kirjailija puhuu kronikasta, siis aikakirjasta, johon on kirjattu historiallisia tapahtumia. Romaania lukiessaan toivoo kuitenkin sydämestään, ettei kyse olisi tulevaisuuden kronikasta, kuten alaotsikossa sanotaan, sillä jo Tsernobylin tapaus on apokalyptisen kauhistuttava.
Kirja koostuu tavallisten ihmisten, tai oikeastaan pitäisi käyttää termiä "tsernobylilaisten ihmisten", haastatteluista, joita kirjailija keräsi ja työsti yli kymmenen vuotta. Venäjäksi romaani ilmestyi 1997. Pitkä valmisteluprosessi antoi niin kirjailijalle kuin haastateltaville mahdollisuuden yrittää edes jotenkin ymmärtää tragedian laajuus ja seuraukset ja tarkastella onnettomuuden aiheuttamia muutoksia maailmankuvaansa.
MONIÄÄNINEN ROMAANI rakentuu monologeista, voinee sanoa soolo-osuuksista, ja fragmenteista kootuista sotilaiden, kansan ja lasten "kuoroista". Haastattelijan ääntä ei kuulla. Ihmisten yksinpuhelun katkaisee korkeintaan jokin parenteesi: (hermostuu), (alkaa laulaa), (ratkeaa huutamaan). Katkojen ja hiljaisuuden ilmaisuvoima on tässä passiossa yhtä merkittävä kuin sanojen.
Kertomukset vetoavat voimakkaasti tunteisiin. Silti romaani ei mässäile kauheuksilla eikä kärsimyksillä. Haastattelut on kirjattu toteavasti. Haastateltavat ikään kuin ajattelevat ääneen kokemaansa ja miettivät tekemisiään, motiivejaan ja nykytilaansa. Monologeissa humisee suru ja kaipaus, mutta ennen kaikkea ne huokuvat alistumista ja apatiaa.
On nuoria leskeksi jääneitä naisia. On säteilylle altistuneita, joita kukaan ei enää halua puolisokseen. On äitejä, joiden lapset ovat sairaita tai epämuodostuneita. On nopeasti tai hitaasti menehtyviä palomiehiä, sotilaita ja vapaaehtoisia, jotka tekivät mitä heidän käskettiin tehdä tai odotettiin tekevän. On vanhuksia, jotka raahattiin kodeistaan väkipakolla, ja toisia, jotka jäivät salaa autioihin kyliinsä. Ja on johtajia, jotka hoitivat velvollisuutensa - ja samalla omat läheisensä turvaan.
ABSURDI kuulostaa Tsernobyl-romaanin yhteydessä oudolta luonnehdinnalta, mutta palon tukahduttamisessa ja säteilyn eliminoimisessa lähes kaikki toiminta vaikuttaa olleen järjetöntä.
Olen kemian insinööri ja lisensiaatti ja olin työssä suuren konsernin laboratorion johtajana. Miten taitojani hyödynnettiin? Käteen iskettiin lapio, se oli lähes koko ajan ainoa työkaluni. Siitä syntyi aforismi: Lapiolla atomia vastaan. Suojavarusteina oli hengityssuojain ja kaasunaamari, mutta kukaan ei niitä käyttänyt, koska hellettä oli lähes kolmekymmentä astetta, ja jos ne olisi kiskonut kasvoilleen, olisi kuollut heti.
Vodkalla parannettiin työhaluja, ja vapaaehtoisia houkuteltiin hyvillä palkoilla, uusilla asunnoilla, kunniamerkeillä ja sankarimaineella. Sitten palasimme kotiin. Riisuin vaatteet päältä, kaikki vaatteet joita olin siellä käyttänyt, ja heitin roskakuiluun. Vain suikan annoin pikkupojalleni, joka kinusi sitä. Poika piti sitä päässä yöt ja päivät. Kahden vuoden kuluttua tehtiin diagnoosi: aivokasvain...
Näkymätöntä oli mahdoton tajuta ja vastustaa, varsinkin kun säteilymittarit katosivat yllättäen myymälöistä. Kun puutarhassa kaikki kasvaa ja kukoistaa, kukapa olisi nostamatta perunaa ja poimimatta omenia. Ja että polttopuutkin olisi pitänyt ensin pestä. Onko hullumpaa kuultu!
SENSUURI JA PROPAGANDA hoitivat oman osuutensa. Oli annettava vaitiololupauksia, tuhon dokumentointi oli kielletty, ja radio toisti toistamistaan, kuinka tilanne oli hallinnassa ja olot vakiintuivat. Läntisille vihollisille ei pitänyt antaa minkäänlaista aihetta vahingoniloon. Paniikki pantiin kuriin pimityksellä, ja tiedonvälitys tähdensi neuvostoihmisen vastuuta ja velvollisuuksia.
Ja sellainen oli todella olemassa, neuvostoluonne ja neuvostoihminen. Romaani kertoo ihmisistä, joiden velvollisuudentunto oli niin vahva, että he kieltäytyivät pelkäämästä ja lähtivät vapaaehtoisesti Tsernobyliin. He näkivät tilanteen mutta vaikenivat, koska puoluekuri niin vaati. Sillä jos ihminen menettää uskon, jää vaille uskoa, hän ei enää kuulu joukkoon vaan on pelkkä rikostoveri, joka ei voi puolustella tekoaan. Kukapa ehdoin tahdoin rikolliseksi haluaisi.
Haastatteluissa puhutaan neuvostoluonteen ohella myös venäläisestä luonteesta ja mentaliteetista. Muuan haastateltava viittaa venäläisellä luonteella ihmisiin, jotka elivät kotoisasti "atomin ja lapion välillä". He tekivät päivällä töitä atomivoimalassa ja illalla lannoittivat peltojaan ja kuokkivat kasvimaitaan kuten sukupolvien ketju ennen heitä. Romaanissa on runsaasti riipaisevia esimerkkejä ihmisten ja eläinten ikiaikaisen yhteiselämän häiriintymisestä ja koskettavia kohtauksia vanhojen uskomusten epätoivoisesta vaalimisesta käsittämättömäksi käyneessä elämäntilanteessa.
Niin järkyttävää luettavaa kuin romaani onkin, tarjolla on paljon myös kauneutta. Katastrofin maisemassa korostuvat niin luonnon ihmeellisyys kuin ihmisen hauraus ja uljuus. Mielellään yhtyy Nobel-komitean luonnehdintaan Aleksijevitsin teoksesta puhuttelevana monumenttina aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle.
En tiedä, missä määrin kirjallisuus voi muuttaa maailmaa, mutta Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -romaanin tarjoaisin mielelläni ydinvoimauskovaisten iltalukemiseksi. Saattaisi mielipide vähintäänkin loiventua.
 |
| Kuva: Margarita Kabakova |
Kommentit
Lähetä kommentti