15. huhtikuuta 2016
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. 215 s.
Mistä tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö.
Kun preussilaissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778-1840) sai vuonna 1816 tehtäväkseen luoda pääkaupungiksi korotetulle Helsingille monumentaalisen keskustan, hän lupasi vaimolleen, että kuusivuotisen hankkeen jälkeen perhe palaa rakkaaseen Berliiniin.
Toisin kuitenkin kävi. Saksasta ei auennut kunnollisia työtilaisuuksia, ja kun Engel vuonna 1824 nimitettiin intendentinkonttorin johtajaksi eli valvomaan kaikkea julkista rakentamista Suomen suuriruhtinaskunnassa, paluu siirtyi siirtymistään.
ENGEL TUNNETAAN erityisesti Senaatintorin ja sitä ympäröivien rakennusten suunnittelusta, mutta hänen töitään on muuallakin Helsingissä ja eri puolilla Suomea.
Tuottelias arkkitehti piirsi sekä julkisia että yksityisiä rakennuksia: kirkkoja, kellotapuleita ja konttoreita, kasarmeja, kouluja, postitoimistoja ja sairaaloita, majakoita ja tähtitorneja, palatseja ja kartanoita. Hänen päätyönään pidetään vasta hänen kuolemansa jälkeen valmistunutta Helsingin tuomiokirkkoa, mutta itse hän arvosti töistään erityisesti nykyistä Valtioneuvoston linnaa ja Yliopiston kirjastoa.
Tällaisen suurmiehen mielenmaisemiin Jukka Viikilä tutustuttaa meidät kirjassaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Arkkitehti teki Helsingistä kyllä akvarellejakin, mutta otsikolla on tekemistä myös kirjan tyylin ja hengen kanssa.
Romaani koostuu Engelin öisin kirjoittamista henkilökohtaisista muistiinpanoista vuosilta 1816-1840. Yöpäiväkirjamerkinnät ovat katkelmallisuudessaan ja lyyrisyydessään akvarellimaisen hetkellisiä ja läpikuultavia. Ne ovat tunnelmia, mielentiloja ja mietteitä, välistä paksulla sivelmellä vedettyjä yleistyksiä, välistä siveltimen kärjellä piirrettyjä teräviä yksityiskohtia.
VIIKILÄN ENGEL on ikuisesti koti-ikäväinen saksalainen ja berliiniläinen. Helsinki on hänelle pimeä, kylmä ja tuulinen kaupunki jossain maailman laidalla, eikä hänellä ole suomalaisista juuri sen parempaa sanottavaa.
Engel kirjoittaa kirpeästi, kuinka suomalaisille kaunein kukka on peruna ja ainoa puheenaihe säätila. Suomi ja Helsinki ovat kuitenkin suomalaisille oikea asuinympäristö. He tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.
Kun arkkitehti tarkastelee peilistä omaa ulkoista olemustaan, hän tulee siihen tulokseen, että ihmisen olisi viisainta pysyä synnyinseudullaan. Ruumiiseen, vaikka se on kelpo tekoa, iskee helposti tauti, ulkomaalaisen tauti, joka ei tartu paikallisiin.
Engelin ulkomaalaisen tauti on enemmän psyykkistä kuin fyysistä. Suuri syy vieraudentuntoihin on kielettömyys. Saksaa taitavia puhekumppaneita on Helsingissä vähän, suomen kieltä oppisi palvelusväen kanssa, mutta se työsarka kuuluu Charlotte-vaimolle, eivätkä ruotsi ja venäjäkään suju arkkitehdiltä tarpeeksi mallikkaasti.
Vetäytyminen on toki myös luonnekysymys. Leipätyössään ahkeralle ja huolelliselle miehelle ei jää paljon joutoaikaa, mutta Viikilän romaanin valossa Engel viettää senkin ajan mieluiten itsekseen, ajatuksissaan ja kirjeitä kirjoittaen.
ENGELIÄ YKSITYISHENKILÖNÄ gradu-tutkielmassaan Koti Helsingissä, sydän Berliinissä (2007) tutkinut Salla Elo esittelee Engelin hyvin samankaltaisena kuin Viikilä. Engelin kirjeiden perusteella Elokin päättelee tutkittavansa olleen hyvin tavallinen ihminen, iloineen ja suruineen ja hyvine ja huonoine puolineen.
Mutta Elo tähdentää, että sääty-yhteiskunnan normeihin Engelinkin täytyi sopeutua, ja niihin kuului mm. seurapiiritapaamisia, joista arkkitehdin jo asemansakin takia oli mahdoton kieltäytyä.
Viikilä kuitenkin rajaa yöpäiväkirjoissa Engelin ihmissuhteet perheeseen ja muutamaan harvaan ulkopuoliseen. Ehkä juuri siksi niistä niin selkeästi paistavat muistiinpanojen kirjoittajan ja aikansa miehen, puolison, isän ja ammatti-ihmisen tunnot ja käsitykset. Vakuuttavissa ja monesti myös huumorilla höystetyissä merkinnöissä on huolta ja huolenpitoa, hellyyttä, mustankipeyttä ja pettymystä, ärtymystä ja välillä hienoista raivoakin.
Pojistaan, kuollutta esikoistaan lukuunottamatta, Engel puhuu vain ohimennen ja pelkkinä poikina, mutta sairasteleva Emilie-tytär saa runsaasti huomiota. Itse muistiinpanotkin syntyvät Emilietä ajatellen, ja tyttären kuolema koskee kovin, mutta rakkaan vaimon äkillinen poismeno todetaan oudon lakonisesti.
YÖPÄIVÄKIRJAN TEKSTIT ovat kuin proosarunoa, kirjoittaa Engel sitten töistään tai läheisistään. Lähes kaikesta ympärillään Engel löytää myös muita kuin konkreetteja merkityksiä.
Viikilän Engel on tarkkailija ja ajattelija, runoilija ja filosofi. Hän suunnittelee suuria rakennuksia mutta rakastaa erityisesti puutarhansa kukkamerta. Engelin toisen intohimon, kiinnostuksen kivilajeihin, Viikilä ohittaa maininnalla.
Romaanin pääteemoja ovat rakentaminen ja purkaminen. Ne ovat toimintoja, jotka ajatellaan yleensä peräkkäisinä tapahtumina. Viikilän Engelille ne ovat yhtäaikaisia. Sitä mukaa, kun rakennus alkaa konkreetisti nousta, arkkitehdin työ purkautuu kohta kohdalta.
Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen. Lautoja ja tiiliä on työmaalla pinoissa, ne ovat pyörähtelevien ideoiden vastinkappaleita, joita raahataan yksitoikkoisista liikkeistä vahvistunein lihaksin.
Vaikuttaa siltä, Viikilä kirjoittaa samalla myös runoilijantyöstä, sanoista, jotka lautojen ja tiilien tavoin tuntuvat kuolleilta, mutta jotka kirjoittautuvat tulevaisuuteen, jossa ne ovat täynnä elämää. Rakennusten tavoin tekstienkin voima ja vaikutus on jossain niiden tietämillä mutta ei koskaan niiden eikä arkkitehtiensa rajattavissa.
Viikilän Engel määrittelee ammatilliseksi toiveekseen päästä jonakin päivänä niin kauas omista taipumuksistaan, että tulee ylistäneeksi omaa rakennustaan muistamatta suunnitelleensa sen itse. Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori - myös sanataiteessa.
ENGELIN SEURASTA kannattaa nauttia pitkään ja uudelleen. Nopealla lukemisella jää paljon kiinnostavaa ja kaunista löytymättä. Viikilän kirjan jäljiltä alkaa vaistomaisesti katsella rakennettua ympäristöään tarkemmalla silmällä ja suhtautua julkisiin tiloihin uudella tavalla uteliaana.
Hämmästyttää, että on ohittanut Helsingin julkiset rakennukset niin kovin itsestäänselvinä, ja samalla harmittaa, että Engelin suunnittelemista rakennuksista intiimein, hänen Bulevardin-kotinsa huvimajoineen ja kukkatarhoineen, on enää olemassa vain paperilla.
.
Elämäntehtävänä kaupungin luominen
Jukka Viikilän romaanissa Engel purkaa tuntojaan yöllisiin muistiinpanoihinsa
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. 215 s.Mistä tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö.
Kun preussilaissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778-1840) sai vuonna 1816 tehtäväkseen luoda pääkaupungiksi korotetulle Helsingille monumentaalisen keskustan, hän lupasi vaimolleen, että kuusivuotisen hankkeen jälkeen perhe palaa rakkaaseen Berliiniin.
Toisin kuitenkin kävi. Saksasta ei auennut kunnollisia työtilaisuuksia, ja kun Engel vuonna 1824 nimitettiin intendentinkonttorin johtajaksi eli valvomaan kaikkea julkista rakentamista Suomen suuriruhtinaskunnassa, paluu siirtyi siirtymistään.
ENGEL TUNNETAAN erityisesti Senaatintorin ja sitä ympäröivien rakennusten suunnittelusta, mutta hänen töitään on muuallakin Helsingissä ja eri puolilla Suomea.
Tuottelias arkkitehti piirsi sekä julkisia että yksityisiä rakennuksia: kirkkoja, kellotapuleita ja konttoreita, kasarmeja, kouluja, postitoimistoja ja sairaaloita, majakoita ja tähtitorneja, palatseja ja kartanoita. Hänen päätyönään pidetään vasta hänen kuolemansa jälkeen valmistunutta Helsingin tuomiokirkkoa, mutta itse hän arvosti töistään erityisesti nykyistä Valtioneuvoston linnaa ja Yliopiston kirjastoa.
Tällaisen suurmiehen mielenmaisemiin Jukka Viikilä tutustuttaa meidät kirjassaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Arkkitehti teki Helsingistä kyllä akvarellejakin, mutta otsikolla on tekemistä myös kirjan tyylin ja hengen kanssa.
VIIKILÄN ENGEL on ikuisesti koti-ikäväinen saksalainen ja berliiniläinen. Helsinki on hänelle pimeä, kylmä ja tuulinen kaupunki jossain maailman laidalla, eikä hänellä ole suomalaisista juuri sen parempaa sanottavaa.
Engel kirjoittaa kirpeästi, kuinka suomalaisille kaunein kukka on peruna ja ainoa puheenaihe säätila. Suomi ja Helsinki ovat kuitenkin suomalaisille oikea asuinympäristö. He tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.
Kun arkkitehti tarkastelee peilistä omaa ulkoista olemustaan, hän tulee siihen tulokseen, että ihmisen olisi viisainta pysyä synnyinseudullaan. Ruumiiseen, vaikka se on kelpo tekoa, iskee helposti tauti, ulkomaalaisen tauti, joka ei tartu paikallisiin.
Engelin ulkomaalaisen tauti on enemmän psyykkistä kuin fyysistä. Suuri syy vieraudentuntoihin on kielettömyys. Saksaa taitavia puhekumppaneita on Helsingissä vähän, suomen kieltä oppisi palvelusväen kanssa, mutta se työsarka kuuluu Charlotte-vaimolle, eivätkä ruotsi ja venäjäkään suju arkkitehdiltä tarpeeksi mallikkaasti.
Vetäytyminen on toki myös luonnekysymys. Leipätyössään ahkeralle ja huolelliselle miehelle ei jää paljon joutoaikaa, mutta Viikilän romaanin valossa Engel viettää senkin ajan mieluiten itsekseen, ajatuksissaan ja kirjeitä kirjoittaen.
 |
| C.L.Engelin muotokuva, maalannut J.E.Lindh |
Mutta Elo tähdentää, että sääty-yhteiskunnan normeihin Engelinkin täytyi sopeutua, ja niihin kuului mm. seurapiiritapaamisia, joista arkkitehdin jo asemansakin takia oli mahdoton kieltäytyä.
Viikilä kuitenkin rajaa yöpäiväkirjoissa Engelin ihmissuhteet perheeseen ja muutamaan harvaan ulkopuoliseen. Ehkä juuri siksi niistä niin selkeästi paistavat muistiinpanojen kirjoittajan ja aikansa miehen, puolison, isän ja ammatti-ihmisen tunnot ja käsitykset. Vakuuttavissa ja monesti myös huumorilla höystetyissä merkinnöissä on huolta ja huolenpitoa, hellyyttä, mustankipeyttä ja pettymystä, ärtymystä ja välillä hienoista raivoakin.
Pojistaan, kuollutta esikoistaan lukuunottamatta, Engel puhuu vain ohimennen ja pelkkinä poikina, mutta sairasteleva Emilie-tytär saa runsaasti huomiota. Itse muistiinpanotkin syntyvät Emilietä ajatellen, ja tyttären kuolema koskee kovin, mutta rakkaan vaimon äkillinen poismeno todetaan oudon lakonisesti.
YÖPÄIVÄKIRJAN TEKSTIT ovat kuin proosarunoa, kirjoittaa Engel sitten töistään tai läheisistään. Lähes kaikesta ympärillään Engel löytää myös muita kuin konkreetteja merkityksiä.
Viikilän Engel on tarkkailija ja ajattelija, runoilija ja filosofi. Hän suunnittelee suuria rakennuksia mutta rakastaa erityisesti puutarhansa kukkamerta. Engelin toisen intohimon, kiinnostuksen kivilajeihin, Viikilä ohittaa maininnalla.
Romaanin pääteemoja ovat rakentaminen ja purkaminen. Ne ovat toimintoja, jotka ajatellaan yleensä peräkkäisinä tapahtumina. Viikilän Engelille ne ovat yhtäaikaisia. Sitä mukaa, kun rakennus alkaa konkreetisti nousta, arkkitehdin työ purkautuu kohta kohdalta.
Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen. Lautoja ja tiiliä on työmaalla pinoissa, ne ovat pyörähtelevien ideoiden vastinkappaleita, joita raahataan yksitoikkoisista liikkeistä vahvistunein lihaksin.
Vaikuttaa siltä, Viikilä kirjoittaa samalla myös runoilijantyöstä, sanoista, jotka lautojen ja tiilien tavoin tuntuvat kuolleilta, mutta jotka kirjoittautuvat tulevaisuuteen, jossa ne ovat täynnä elämää. Rakennusten tavoin tekstienkin voima ja vaikutus on jossain niiden tietämillä mutta ei koskaan niiden eikä arkkitehtiensa rajattavissa.
Viikilän Engel määrittelee ammatilliseksi toiveekseen päästä jonakin päivänä niin kauas omista taipumuksistaan, että tulee ylistäneeksi omaa rakennustaan muistamatta suunnitelleensa sen itse. Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori - myös sanataiteessa.
ENGELIN SEURASTA kannattaa nauttia pitkään ja uudelleen. Nopealla lukemisella jää paljon kiinnostavaa ja kaunista löytymättä. Viikilän kirjan jäljiltä alkaa vaistomaisesti katsella rakennettua ympäristöään tarkemmalla silmällä ja suhtautua julkisiin tiloihin uudella tavalla uteliaana.
Hämmästyttää, että on ohittanut Helsingin julkiset rakennukset niin kovin itsestäänselvinä, ja samalla harmittaa, että Engelin suunnittelemista rakennuksista intiimein, hänen Bulevardin-kotinsa huvimajoineen ja kukkatarhoineen, on enää olemassa vain paperilla.
 |
| Kuva: Marek Sabogal |
.
Kommentit
Lähetä kommentti