6. huhtikuuta 2016
Sitä niittää mitä kylvää
Maritta Lintunen: Takapiru. Novelleja. WSOY 2016. 219 s.
Maritta Lintusen proosa, oli se sitten novelleja tai romaaneja, on aina ollut joka suhteessa hiottua, eikä uusi kokoelma Takapiru poikkea edeltäjistään.
Lintunen kirjoittaa tiukkaa mutta ilmeikästä lausetta, ja rakentaa novelleistaan jännittäviä ihmissuhdedraamoja. Niiden loppuratkaisu voi olla aavisteltavissa mutta ei arvattavissa. On todella kummallista, jos Lintusen novellien jäljiltä pysyy novellimuodon hyljeksijänä.
TAKAPIRUSSA keskushenkilöt ovat usein ihmisiä, joista ei oikein tiedä, miten heihin suhtautuisi. Olisinko puolesta vai vastaan? Välistä joillekin henkilöille haluttaisi nauraa oikein vahingoniloisesti, kunnes äkkiä alkaa hävettää: minussahan taitaa olla tuota tyyppiä itsessänikin?
Lintusen musiikkitausta näkyy parissakin novellissa. Niminovelli on erinomainen esimerkki taiteilijoiden keskinäisestä kateudesta ja pirullisen hienovaraisista keinoista nakertaa kilpailijan itsetuntoa. Novellissa Hommage à Oskar Tuominen sävellyksenopettaja näkee lahjakkaassa oppilaassaan mahdollisuutensa saada edes jonkinlaista nimeä ja mainetta - ja kyllä hän sitä lopulta saakin! Lintunen yllättää vielä viimeiselläkin rivillään.
Novelleissa suomitaan ihmisen ahneutta, oman edun tavoittelua, häikäilemättömyyttä ja toisten hyväksikäyttöä. Kun paha saa palkkansa esimerkiksi novelleissa Kylkiäinen ja Sovitus, lukijana on tulisilla hiilillä: tekisi mieli iloita koston suloisuudesta, ja samalla oman käden oikeus hirvittää. Näin Lintunen pitää lukijansakin kahden vaiheilla: oikean ja väärän raja on ja pysyy näkymättömissä.
ERITYISEN AJATTELUTTAVA on Veriveljet. Siinä kirjailija panee meidät pohtimaan ikivanhaa moraalikysymystä väkivallasta itse- ja toisten puolustuksen näkökulmasta. Kysymys laajenee yksilötasolta yhteisölliseksi päähenkilön iän ja kokemusten myötä.
Lintunen on yhtä kotonaan kaikenikäisten parissa, joskin kokoelman useimmat henkilöt ovat keski-ikäisiä. Sukupuoli ei ole kovin tärkeä. Esimerkiksi Liekopuussa sen paljastaa yksi ainoa sana tätivainajan kirjeessä, ja vain Sanantuoja-novellista löydän avointa miehen ja naisen psyyken erottelua.
Kun miehelle oudot tapahtumat ovat pelkkää sivuun huitaistavaa sattumaa, naiselle ne ovat tulkittaviksi tarkoitettuja viestejä. Kun mies alkaa reagoida näkymättömään, hän on ilmiselvästi hoidon tarpeessa. Samaan tapaan tragikoominen on myös novelli Jumalan sirppi, jossa loistavalla liikeidealla peilataan sekä ihmisten hätää että heidän huiputettavuuttaan.
LINTUNEN kirjoittaa mielellään novellinsa loppuun jonkin erikoisen käänteen ja jättää samalla arvattavaksi, mitä sitten tapahtuu. Toisaalta lopetus voi olla myös niin napakka, ettei arvuuttelulle ole enää mitään sijaa. Kun Hymypatsas-novellin erinomaisuuttaan puhkuva opettaja lopussa katsoo peiliin, sekä hän että lukija tietävät pelin pelatuksi. Turpiin tuli - ja joutikin tulla, ajattelee lukija.
Lintunen kirjoittaa niin tasavahvaa novellistiikkaa, että kokoelmasta on vaikea poimia suosikkejaan. Sielunpesästä taidan kuitenkin löytää yhden sellaisen. Lapsuudenaikaiset syyllisyyden, petetyksi joutumisen ja ansaitsemattoman avunsaannin kokemukset ovat niin voimakkaita, että ne tuntee sielussaan ja ruumiissaan elämänsä loppuun saakka.
Kun isä palaa töistä, juoksen yömekkosillani hänen syliinsä enkä irrota otettani, vaikka työhaalarit haisevat moottorinrasvalle ja bensiinille.
Vielä nukkumaan käydessänikin minulla on samaan aikaan hyvä ja itkettävä olo. Ja kun ummistan silmäni, näen yhä kadun, lumihiutaleet ja reppuselkäisen pojan varjon, joka katoaa talojen taakse. - Siellä kulkee Iikka Myyrynen, juopon isän hyljeksitty, lialle haiseva poika. Palkkiota kaipaamaton puolustajani.
 |
| Kuva: Mika Wist |
Kommentit
Lähetä kommentti