Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

Claire Keegan valloittaa jälleen!  

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä. (So Late in the Day: Stories of Women And Men, 2023.) Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2025. 109 s.

Sympaattiset pienoisromaanit Nämä pienet asiat (2023) ja Kasvatti (2024) tekivät minusta oikopäätä irlantilaisen Claire Keeganin (s. 1968) ihailijan. Vastikään ilmestynyt kolmen novellin kokoelma Aivan viime hetkellä on jälleen Kristiina Rikmanin taidokkaasti suomentama pikku teos, mutta aluksi hämmennyin. Odotukseni olivat toisenlaiset.

Kirjan alaotsikko Kertomuksia naisista ja miehistä vihjaa, että tällä kertaa kyse on sukupuolirooleista ja miesten ja naisten välisistä suhteista. Tarjolla on kuitenkin aivan muuta kuin rakastettavaa seurattavaa, ja sellaista odottaneena ja lisäksi suuren fontin vauhdittamana luin kertomuksia ihan liian nopeasti.

Siinä missä Keeganin pienoisromaanien päähenkilöistä ehtii kasvaa lukijan ystäviä, novelleissa henkilökuvat jäävät pakosta ja tarkoituksella ohuemmiksi. Fokus on toinen.

Keskiössä on henkilöissä tapahtuvien muutosten sijasta tietty dramaattinen vaihe tai tiivis tapahtumaketju ja siihen sisältyvä jännite ja sanoma. Kun toisella lukukerralla tunsin juonitason, osasin edetä hitaasti ja harkiten, ja Keeganin kertomatapa valloitti minut jälleen ehdoitta.

NOVELLEISTA TUOREIN on kokoelman avaava Aivan viime hetkellä. Kaksi muuta Pitkä ja tuskallinen kuolema ja Antarktis ovat jo aiemminkin ilmestyneitä. Pääaihe on kuitenkin sama: naisviha.

Tarinat kerrotaan kolmannessa persoonassa. Niminovellissa näkökulma on miehen, kahdessa muussa naisen. Kaikissa kertomuksissa päädytään yhteentörmäykseen, mutta suhteiden intiimiys ja dynamiikat eroavat toisistaan.

Dramaattisin kertomuksista on päätösnovelli Antarktis. Jo novellin avaus on täysosuma: Aina kun onnellisesti naimisissa oleva nainen lähti pois kotoa, hän mietti millaista olisi maata toisen miehen kanssa. Lukija arvaa oitis, mitä tulee tapahtumaan. Hurja loppu sen sijaan on arvaamaton - eikä kuitenkaan ole.

Keegan näyttää jo tässä 1999 ilmestyneessä novellissa taitonsa ripotella poimittaviksi verhottuja mutta loppujen lopuksi ilmiselviä vihjeitä siitä, millä tiellä ollaan. Kun huolehtivaiselta vaikuttava, maailman yksinäisimmäksi mieheksi esittäytyvä baarituttavuus opettaa naiselle biljardia eikä anna tämän voittaa yhtään peliä, naisen - ja lukijan - pitäisi jo tässä vaiheessa aavistella pahaa.

Jännite tihenee tasaisesti mutta kiireettä, ja siksi miehen laskelmointi ja julmuus tuntuvat todella karmeilta. Mutta ei nainenkaan selviä Keeganin käsittelystä puhtain paperein. 

Naisen "synti" ei ole halu kokeilla ja nauttia, vaan naiivius. Yläluokan parempiosaisena onnentyttönä hänen tutkimusmatkansa on niin anteeksiantamaton nöyryytys alaluokkaiselle machomiehelle, että miehen näkökulmasta se suorastaan vaatii sananmukaisesti jäätävää rankaisemistaan.

KOSTOSTA ON KYSE myös kokoelman keskimmäisessä tarinassa Pitkä ja tuskallinen kuolema. Erotiikkaa tässä kertomuksessa on vain häivähdys, mutta miehistä väheksyntää ja tuomitsemista sitäkin selvemmin.

Novellin kirjailija-kertoja, 39-vuotispäiväänsä viettävä itsellinen nainen, on saanut Achill Islandilta Heinrich Böllin entisestä talosta residenssipaikan ja nauttii täysin siemauksin edessä olevasta parin viikon työrauhasta. Se kuitenkin häiriintyy jo ensimmäisenä päivänä, kun eläköitynyt saksalainen kirjallisuuden professori haluaa välttämättä tulla katsomaan taloa.

Osapuolet pyrkivät käyttäytymään sivistyneesti, vaikka kumpikin on alun pitäen harmissaan. Muuten omatahtoiselta vaikuttava kertoja lipsahtaa jopa naiselliseen vieraanvaraisuuteen ja miellyttämiseen kakkuineen ja teetarjoiluineen.

Vähitellen miehen kohteliaisuus alkaa kuitenkin rapista ja hänen todellinen motiivinsa - naisen läksyttäminen - käy yhä ilmeisemmäksi ja samalla koomisemmaksi. "Te tulette tänne Heinrich Böllin taloon ja teette kakkuja ja käytte uimassa alasti!"

Kun miehen purkaukset ja regressoituminen kiihtyvät, nainen kuulee (kauhukseen?) nauravansa. Pitkä ja tuskallinen kuolema on kuitenkin ovela, voitonriemuinen selviytymistarina. Oman kiinnostavan ja temaattisesti merkittävän lisänsä siihen tuo Tšehov, Keeganin mielikirjailija.

KERTOMUSTEN KESKEISIKSI KYSYMYSIKSI osoittautuvat omistaminen ja anteliaisuus. Ne nousevat näkyviin heti kokoelman ensimmäisessä, pisimmässä kertomuksessa Aivan viime hetkellä, jossa muuten käy samalla tavalla kuin residenssikirjailijan lukemassa Tšehovin Morsian-novellissa.

Kun Keegan aloittaa: Perjantaina, heinäkuun 29. päivänä, Dublinin sää oli ennusteen mukainen, päivämäärä ja sää ovat merkityksekkäitä. Keeganin äärimmäisen harkittuun ilmaisuun oppineena tartun toisella lukukerralla myös sanapariin ennusteen mukainen. Eikö sääennusteiden seuraaminen viittaa sekin päivän poikkeuksellisuuteen? 

Nopeasti novellista alkaa tihkua merkkejä sen kertojan Cathalin kyseisen työpäivän arkaluonteisuudesta, ja miehen kotimatkalla selviää, että asiaan liittyy hänen puoliksi ranskalainen rakastettunsa Sabine. Suhdetta kerratessaan Cathal paljastaa sen vastikään katkenneen aivan viime hetkellä.

Suhteen kehittyminen on kiinnostavaa seurattavaa, mutta oleellisin jännite syntyy sen katkeamisen syiden vähittäisestä paljastumisesta ja syyllisyysasetelmasta.

Vaikka erimielisyydet kietoutuvat niinkin banaalin aiheen kuin rahankäytön ympärille, novellin intensiteetti on vastustamaton. Samalla kun meitä johdatellaan Sabinen perääntymisen hetkeen, joudumme tarkistamaan käsityksiämme Cathalista ja hänen käytöksestään. Pitäisikö häntä ymmärtää, sääliä, ravistella vai kavahtaa?

Ratkaisevassa keskustelussa irlantilaisista miehistä lopputulema on tyly. "Tiedätkö mikä on naisvihan ytimessä? Pohjimmiltaan?"  / "Ai olenko minä nyt jo naisvihaaja?" / "Kitsaus. Mitään ei haluta antaa", Sabine sanoi.

KOKOELMAN KERTOMUKSET TAPAHTUVAT urbaanissa ympäristössä, mutta elämä on kaupungissakin vielä vahvasti sukupuolittunutta. Kirkko, perhe ja muut yhteiskunnalliset instituutiot pitävät yllä ikivanhoja roolimalleja, joista on vaikea pyristellä eroon. Novellien naiset kuitenkin käyttävät itsemääräämisoikeuttaan kuka mitenkin onnistuen.

Kertomusten mieskuva on synkkä. Kun malli on opittu eikä synnynnäinen, se on sentään mahdollista muuttaa. Tosin kokoelman miehet tuskin sellaiseen pystyvät. 

Rankasta misogynia-aiheesta huolimatta suosittelen lämpimästi Keeganiin tarttumista - ja viipyilevää lähilukua. Loppujen lopuksi kertomuksia leimaa aivan sama moraalinen tasa-arvoisuuden ja inhimillisyyden vaatimus kuin kirjailijan pienoisromaaneita, ja Keeganin kirjalliset taidot ovat silkkaa nautintoa.

Kielikuvat ovat pitkin matkaa vaikuttavia. Toistuvien metaforiensa (Tšehov, aurinko, kissa) avulla kirjailija sitoo kekseliäästi novellit toisiinsa, ja samalla kuvasto (Matissen kissamaalaus, ampiaisentappo, helvettimielikuvat) heijastaa ja vahvistaa väkevästi kertomusten perustunnelmaa ja tematiikkaa. Nautin tavattomasti myös henkilöiden repliikkien vaivihkaisesta paljastavuudesta ("Ai olenko minä nyt jo naisvihaaja?"). 

Keeganin tekstissä on samanlaista korutonta alkuvoimaa kuin hänen residenssitaiteilijansa työssä. Siinä on mies ja nainen, ihmiset, yksinäisyys ja pettymys. Eikä se kerro vain Irlannista. Se kertoo meistä.

Claire Keegan. Kuva: Philippe Matsas / Opale Photo / Tammi