Minna Rytisalo: Sylvia

Nainen ja vapaus olla mikä haluaa 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY 2025. 296 s.

Lempi, Rouva C, Jenny Hill, Sylvia. Nimet vaihtuvat mutta Minna Rytisalon (s. 1974) romaaneissa linja on sama. Naiset ovat keskiössä, ja nimenomaan naiset, jotka uskaltavat tehdä rohkeita valintoja.

Jo esikoisromaanissaan Lempi (2016) Rytisalo tarkasteli ihmisen monikasvoisuutta, sitä, kuinka näemme toisemme aina pelkästään osittain, omista lähtökohdistamme käsin. Toisen ihmisen käyttäytyminen, hänen sisimmät tuntonsa ja valintojensa motiivit jäävät muille enemmän tai vähemmän arvoitukseksi.

RYTISALON UUSIMMAN ROMAANIN Sylvian päähenkilö hollantilainen Sylvia Petronella van der Moer (1923-2014) on jos mahdollista vieläkin arvoituksellisempi kuin Lempi ja samalla vähintään yhtä kiinnostava. Hän salaa, hämää ja on epäluotettava, ja silti häneen tekee mieli luottaa, olla hänen puolellaan tai ainakin saada selville, mikä hän oikein on naisiaan.

Van der Moerista, Lapin kultakenttien legendaarisesta Petronellasta, on kirjoitettu paljon ja tehty jopa musikaali, mutta Rytisalon kiinnostuksen ymmärtää hyvin. Sodankylässä syntynyt kirjailija on varmasti kuullut itsekin monenlaista tarinaa vuoden 1949 loppukesällä pari kuukautta Lemmenjoella kokintöitä tehneestä vierasmaalaisesta kaunottaresta.

On erinomainen ratkaisu sijoittaa romaanin alkuun lyhyt tiivistelmä niistä niukoista faktoista, joita van der Moerista on saatavilla. Totta on, että saapuessaan 25-vuotiaana vastaeronneena Helsinkiin hän oli jo ehtinyt nähdä hyvän joukon vieraita maita ja kulttuureita sekä yksin että yhdysvaltalaisen toimittajamiehensä matkassa.

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että kirjailija on tosissaan, kun hän faktatietojen päätteeksi ilmoittaa: tästä eteenpäin jatkaa kirjailija. Sylvia ei siis ole historiaa eikä edes historiallinen romaani. Se on luonnetutkielma ja matkakertomus ihmismieleen tai oikeastaan useampiinkin sellaisiin.

RYTISALO RAKENTAA ROMAANIAAN kuin palapeliä. Pääjuonen muodostaa lehtinaisena esiintyneen Sylvian patikointi helsinkiläisen geologin Klausin matkassa Ivalosta Lemmenjoelle. Erämaakuvausta katkovat kuitenkin suojelupoliisin nuoremman kanslistin Tapio Korhosen päiväkirjanomaiset selonteot passitta ja velkojiaan pakoilevan Petronellan kiinniottamisesta.

Patikointi kulkee kronologisesti eteenpäin, kiinniottojuoni puolestaan vastakkaiseen suuntaan. Romaanin kolmannen juoniaineksen muodostavat takaumat, joissa Sylviaa tarkastellaan hänen eri puolilla maailmaa tapaamiensa ihmisten kokemana. Samalla kirjailija pääsee tekemään myös näiden ohimenevien tuttavuuksien elämäntilanteista ja luonteista eräänlaisia mikroanalyysejä.

Haag, Amiens, Caracas, Tunis, Rooma, Berliini... Maanosat ja kaupungit vaihtelevat, mutta maailmanlaajuinen sota on vielä läsnä kaikessa. Ihmiset ovat kodittomia sekä aineellisesti että henkisesti. Kun uudenlaisen arjen rakentaminen on työlästä ja ihmissuhteet ovat rikkonaisia, on ymmärrettävää, että henkilöt ovat varuillaan ja ajattelevat lähinnä omaa etuaan.

Tällaisissa oloissa vilppi, varastelu, huiputtaminen ja pakenemiset ovat kovin vaatimattomia syntejä tai oikeastaan vain seikkailua, ajattelee Sylvia ja jatkaa matkaansa sen kummempia tunnontuskia tuntematta. Virkaintoinen suomalainen lainvalvoja on kuitenkin toista mieltä.

Tapio Korhosen henkilökuva on liioitellun tärkeilevä ja pedantti mutta samalla harkittu kontrasti löyhämoraaliseksi ja epäilyttäväksi leimatulle Sylvialle. Tuollaiselle naiselle oikea rangaistus olisi karkotus, julkinen häväistys tai mieluiten vaikka mestaus - -.

Silti - aivan kuin muidenkin henkilöidensä kohdalla - kirjailija antaa myös Korhoselle syyn ja luvan  olla laisensa. Kun lapsesta alkaen nöyryytetty ja vähätelty reppana haluaa olla edes hetken näkyvä ja erityinen, pyrkimyksen ymmärtää eikä se ole mahdottoman kaukana Petronellan motiiveista.

MINULLA ON KULKURIN SIELU, selittää Petronella Klausille epävakaata elämäntapaansa mutta alkaa erämaan hiljaisuudessa ja läpeensä rehellisen, vaiteliaan miehen seurassa epäillä huijaavansa itseäänkin.

Puut ja kivet, varvikko ja taivas ovat muuttumattomia, ja maiseman pysyvyydessä on lohtu ja vapaus, miettii Berliinin raunioiden jäljiltä Jäkäläpään rinteille ajautunut seikkailija mutta säikähtääkin sitten käyttämäänsä vapaus-sanaa. Siitäkö muka on kyse, vapaudesta mennä ja tulla mielensä mukaan, tehdä mitä haluaa? Vai sittenkin vapautumisesta eli pelosta ja pakenemisesta?

Mitkä rouva Mooren - siinä yksi Sylvian pseudonyymeistä - motiivit oikein olivat, miettii myös berliiniläinen Hedda Müller, yksi monista huijatuiksi joutuneista. Rytisalo avaa pääteemaansa monelta suunnalta ja eri henkilöiden kokemusten ja ymmärryksen kautta.

Vaihtoehtoisia vastauksia on kyllä tarjolla, mutta Rytisalo jättää viisaasti lopullisen selityksen avoimeksi. Samalla tavalla hienovaraisesti kirjailija johdattelee lukijan miettimään päähenkilön valintoja ja kohtelua eritoten naisnäkökulmasta. Vapautta näyttääkin olevan kahta lajia: miehen ja naisen vapautta.

Yhteiskunnallinen ja psykologinen taso yhdistyvät toisiinsa joustavasti. Kiinnostava kysymys on Sylvian halu kertoa itsestään paikkansapitämättömiä tarinoita ja vaihtaa identiteettiä myös ilman mitään ulkoista pakkoa, täysin vapaaehtoisesti. Sylvian kehuskellessa, kuinka itsensä voi luoda uudelleen ja monta kertaa, lähestytään selvästi myös kirjailijan työtä.

ROMAANISSA ASETTUVAT VASTAKKAIN toisaalta paikalleen jääminen, sitoutuminen ja muuttumattomuus ja toisaalta lähteminen, itsenäisyys ja kokeilunhalu. Luovana ihmisenä kirjailijakin on Sylvian tapaan uskalias lähtijä, kokeilija ja kuvittelija, mutta ei pelkästään sitä.

Liikuttavimpia kohtauksia on Sylvian ripittäytymistä muistuttava avautuminen erämaan puhtaan taivaan alla. Hyvätkin tarinat ovat vain tarinoita ja tarvitsevat rinnalleen jotain todellisempaa ja pysyvämpää, oli se sitten koti, luonto, luotettava ihminen tai muuta turvallista.

Virta on niin tyyni että veden ja maan raja hämärtyy. Puu ja sen kuvajainen ovat saman olennon kaksi puolta. Heinä ja heinän varjo, kuin minä ja minä, minun kaksi nimeäni, minä ennen ja nyt, melkein sama mutta kuitenkin ihan eri, koska tänään minuun on kasvanut uusi kirkkaus, ja se syntyi kun olin rehellinen.

Pidän kovasti Rytisalon lyyrisistä luontokuvauksista, joissa pieni on kaunista, vaatimaton merkitsevää ja kaikella olevaisella paikkansa ja tarkoituksensa. Ja tietysti nautin myös kohdista, joista olen lukevinani kaunokirjallisia jälkiä Rytisalon aiemmasta opettajantyöstä.

Romaanin umpeutuvaa loppulukua opetuksineen kuitenkin vierastin. Mieluiten olisin jäänyt Sylvian kanssa Itämeren aalloille kohti Hollantia kulkevaan laivaan, vaikka Rytisalon taitoa varioida sekä pääaihetta että pienempiä aihelmiaan ihastelinkin romaanin loppuun asti.

OMAN AIKANSA TRAVELLERI. Sellaiseksi Sylvia Petronellan mieltää romaanin loppupuolella hänen eräänlainen nykyversionsa Mari Palkisvaara ja tulee samalla painottaneeksi Rytisalon romaanin ajankohtaisuutta.

Ettei vain olisi niin, että meidän aikamme se vasta oikein synnyttääkin Sylvia Petronellan kaltaisia seikkailijoita ja ajelehtijoita? Sitäkin Minna Rytisalon monitasoinen, taiten mietitty ja kirjoitettu romaani Sylvia panee kyselemään.

Minna Rytisalo. Kuva: Asko Koivistoinen