Jari Järvelä: Raiteet

Raiteilla kohti unelmia ja kaaosta  

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi 2025. 479 s.

Jari Järvelän (s. 1966) tämänsyksyisen romaanin Raiteet omistuskirjoitus kuuluu: Niille, jotka kuuntelevat yliajavia junia kiskojen alla. Kolmesta osasta rakentuvan romaanin ensimmäinen osa Luurata (1868) paljastaa nopeasti, mistä oikein on kyse, eikä se todellakaan ole kevyttä luettavaa.

Järvelänsä tunteva tietää kuitenkin, ettei kirjailija jätä lukijoitaan epätoivoon. Tarjolla on väkivallan ja kärsimyksen lisäksi myös kirpeää huumoria ja sopivasti inhimillisyyttä, onnea ja jopa kauneutta.

 

ROMAANI LÄHTEE LIIKKEELLE 1860-luvun nälkävuosista ja nälkiintyneinä vaeltavien ihmisten hätäaputyömaalta. Helsingin suunnasta rakennettiin rautatietä kohti Pietaria, ja ihmiset hankkiutuivat ratatyömaalle hengissä pysymisen toivossa.

Raskas työ ja surkeat olot kaatoivat kuitenkin jo ennestään heikkokuntoisia puurtajia niin tiuhaan tahtiin, että pian siirryttiin nopeaan ja käytännölliseen hautaukseen. Järvelä kirjoittaa:

Ruumiit lastattiin saven ja soran kanssa hevosrattaisiin ja niillä täytettiin kauempana työmaalla notkokohdat ja tuettiin penkereet, jotta juna joskus tulevaisuudessa pystyisi kulkemaan upottavien maiden halki tukevasti ja turvallisesti.

Vaikuttaa uskomattomalta, mutta Järvelä on Raiteidensa historian tutkinut. Jälkisanoissaan hän kertoo jo lapsena kuulleensa joidenkin vanhimpien kouvolalaisten puhuneen Helsingistä päin tulevasta radasta luu- ja nälkäratana. 

Samoilla seuduilla ollaan romaanin toisessakin osassa Valtimot ja laskimot (1918), nyt puoli vuosataa myöhemmin. Elämä on silti sananmukaisesti yhtä raadollista kuoleman niittäessä satoaan verisen sisällissodan merkeissä.

Tapahtumien keskiössä on punaisten panssarijuna kakkonen, joka osan alussa lähestyy Kouvolaa. Korian sillalla on vielä aikaa jopa ylimääräiseen seisahdukseen, mutta kun Kouvola joudutaan kohta jättämään ja pakenevat väkijoukot pyrkivät kuka milläkin tavalla kohti Kotkaa, merta ja veneitä, ollaan keskellä katastrofia.

Myös kolmannessa osassa Sivuraide (1944) on sotatila. Ollaan jatkosodassa, ja tapahtumat sijoittuvat Muurmannin radalle tai oikeastaan sen varrella olevalle syrjäiselle seisakkeelle, keskelle ei-mitään.

Parin miehen asemavartio saa aluksi elää kuin muuta maailmaa ei olisikaan, mutta kun rintamatilanne muuttuu, pelastautuminen on yhtä kaoottista kuin punaisten perääntymisvaiheessa Kotkassa. Pakenevilla ei ole tietoa edes siitä, mihin suuntaan olisi viisainta lähteä.

ROMAANIN OSIA YHDISTÄVÄT näkyvimmin junaradat ja niihin liittyvät historialliset tapahtumat. Lisäksi osien päähenkilöt kuuluvat saman suvun eri sukupolviin. Aihepiirin miehisyydestä huolimatta romaanissa korostuu naisten näkökulma. Erityisesti pidän kuitenkin siitä, että tilaa saavat myös lapset ja heidän elämänsä ja kokemuksensa kriisitilanteissa.

Välistä lapsikohtaloita vain vilahtaa tapahtumien tiimellyksessä, mutta ratatyömaalla päähenkilötkin ovat lapsia. Sisarukset Ilmar ja Amanda hankkiutuvat työmaalle jäätyään orvoiksi ja mierolaisiksi. Tapahtumia seurataan 14-vuotiaan Ilmarin kertomana mutta päähuomio on häntä pari vuotta nuoremman, riuskaotteisen Amandan pärjäämisessä. Turvanaan sisaruksilla on puolisokea aikuinen August, joka hänkin on menettänyt koko muun perheensä.

Panssarijunaosuudessa päärooliin ja kertojaksi nousee junan ykkösvaunun kuularuiskun käyttäjä Amalia. Parikymppisen Amalian taistellessa oman paremman Suomensa puolesta hänen pientä, isättömäksi jäänyttä Voitto-poikaansa hoitaa isomummo Amanda, jonka puheista ja otteista tunnistaa hyvin ratatyömaan nuoren "räjäytysmestarin" älyn ja terävyyden.

Sivuraide-osassa Amanda on jo lähellä yhdeksääkymmentä ja keskushenkilö on Voitto. Pelokas, äitiään ikävöivä pikkupoika on nyt talvisodassa haavoittunut sotilas, joka käyttökelvottomana on siirretty sananmukaisesti sivuraiteelle. Apumiehekseen hän on saanut Hesekiel-nimisen viisikymppisen kummajaisen, mutta lapsirooleja vaille ei jää tämäkään osa, vaikka alkuun siltä näyttäisi.

Karmeat olot ja tapahtumat vaikuttavat tietysti entistäkin järkyttävämmiltä, kun kokijoina ovat lapset. Samalla Järvelä kuitenkin korostaa lasten merkitystä toivon tuojina ja uuden alun mahdollistajina. Romaanin lähes pyhältä vaikuttava loppukohtaus pysyy mielessä pitkän aikaa.

KAIKESTA NÄKEE, että Järvelä on tehnyt valtavan työn romaaninsa tietoaineksen parissa. Rautateiden historiasta, rakentamistekniikoista, vetureista ja vaunuista on niin paljon ja perusteellista tietoa, etten ollenkaan epäile, etteikö kirjailija osaisi rakentaa höyryveturin vaikka silmät kiinni, kuten hän romaaninsa jälkisanoissa leikillisesti kirjoittaa. 

Faktat eivät silti missään vaiheessa peittoa tunteita. Raiteilla vihataan ja rakastetaan, ollaan itsekkäitä ja julmia, mutta myös avuliaita, herkkiä, säälittäviä ja naurettavia. Raaka realismi saa oheensa arkaa romantiikkaa ja lämmintä läheisyyttä, ja Järvelä uskaltaa sekoittaa kerrontaansa myös farssin elementtejä.

Kun kirjailija romaaninsa avausosassa esittelee silinterihattuisen sivistyneistön puheita ja puuhia, säikähdän: tyyli on kuin vanhasta Suomi-filmistä. Tyypiteltyjä henkilöhahmoja löytyy kuitenkin myös muualta. Jopa päähenkilöissä kohtaan välillä piirteitä ja reaktioita, joita en voi millään ottaa ihan todesta.

Valtaapitävien tärkeilyn alleviivaaminen on vanha tuttu komiikan keino, mutta mainioimmat tyypit ovat minusta romaanin omalaatuiset viisaat hullut, ratatyömaan Paracelsus ja Aunuksen aseman Hesekiel, joista jälkimmäisen toimissa näen paljon samanlaista koheltamisen komiikkaa kuin klassisissa mykkäfilmeissä.

Elokuvallisuus leimaa muutenkin Järvelän Raiteiden kohtauksia. Muurmannin radan syrjäisen seisakkeen korpimaisemissa ja arvoituksellisissa tapahtumissa koen ajoittain kauhuelokuvien painajaismaisia tunnelmia, ja romaanin välistä absurdeiksikin äityviä kaaostilanteita seuraan kuin katastrofielokuvaa - tai Sergei Eisensteinin sadan vuoden takaisen Panssarilaiva Potemkin kuuluisaa porraskohtausta.

Katsellessaan junavaunun oviaukosta hätääntyneen väkijoukon säntäilyä Kotkan asemalla, "Paratiisin portilla", Amalia ja hänen rakastettunsa Tekla tuntevat itsekin seuraavansa sekasortoa kuin elokuvaa:

Vanha kyssäselkäinen nainen kulki niin koukussa, että näki vain kenkiensä kärjet. Lyhyenläntä mies kipitti edestakaisin ainakin kuudesti käsissään ympyriäinen lasimalja, jossa ui kultakala. Mies kompasteli kerran kiskoihin mutta sai pidettyä kalamaljan kuin ihmeen kaupalla käsissään ja ehjänä. Sitä seurasi kolme lasta joista ensimmäinen roikkui miehen lahkeessa kiinni ja loput kaksi tarrasivat edelläolevan tenavan nuttuun.

VOIMAKKAAN VISUAALISUUDEN ja yksityiskohtien rikkauden lisäksi Järvelän kerrontaa leimaa vahva myyttien ja kirjallisen perinteen läsnäolo, ja selkeät symbolit ja motiivit tukevat romaanin muutoinkin vankkaa rakennetta.

Kello, käsikirjoitus, piirustukset, vesi, uiminen, linnut... Monet toistuvista esineistä, aiheista ja elementeistä herättävät mielikuvia myös Järvelän aiemmista teoksista, mm. Veden paino -trilogiasta. Ennen kaikkea ne kuitenkin panevat miettimään romaanin teemoja ja sanomaa. 

Raiteissa puhutaan usein rautateistä elämänlankoina, ja kieltämättä ne ovat aivan konkreetisti olleetkin selviytymisen ja hengissä pysymisen mahdollistajia. Mutta ne ovat myös erilaisia ihmisiä, kansoja ja kulttuureita yhdistäviä verkostoja, yhteyksien luomista ja yhteydenpitoa.

Kun Amanda valistaa sotivaa jälkikasvuaan, että hän oli aina räjäyttänyt vain rakentaakseen, ei tuhotakseen, ollaan romaanin keskeisen, tänäänkin oleellisen sanoman äärellä. En malta olla siteeraamatta äärimmäisen puhuttelevaa kohtausta romaanin loppupuolelta:

[Pakomatkalla Äänislinnasta kohti länttä] pysähdyimme ennen Suojärveä vain kerran, radanvarressa seisoi kaksi lasta, ne viittilöivät käsillään kuin merihädässä. Kyytiin ne eivät halunneet, vaan niillä oli tuokkosissa metsämansikoita ja ne ojensivat niitä veturia kohti, halusivat myydä keräämänsä saaliit. Kun ne olivat saaneet minulta taskunpohjalla rypistyneen setelin, ne lähtivät kirmaamaan kohti auringon kultaamaa koivikkoa ja matkalla heinikko nielaisi ne kuin lapset olisivat olleet pelkkää unta.

Jari Järvelä. Kuva: Otto Virtanen