Satu Manninen: Kaktuksen hedelmät

 

Ajelehtimista häiriötilassa  

Satu Manninen: Kaktuksen hedelmät. Gummerus 2025. 149 s.

Elämäni on yksinäistä kuin perhostutkijalla, joka asuu syrjäisen tropiikin tiheydessä, en onnistu löytämään reittiä päivän kirkkauteen. Tropiikki on syvä kuin muisti ja sen pimeydessä lymyilee painajaismaisia mutanttiperhosia.

Runoilija ja valokuvaaja Satu Mannisen (s. 1978) ensimmäinen proosateos kertoo nuoresta taideopiskelijasta, joka ei oikein tiedä, kuinka jatkaisi elämäänsä. Naisen suhde pari vuotta sitten kuolleeseen äitiin on ollut mutkikas, ja viimeisin rakastettukin on kadonnut lähdöstään ilmoittamatta.

Maalausopintojen keskeydyttyä ja pienten perintörahojen huvettua kertoja pestautuu hotellisiivoojaksi ja sinnittelee jotenkuten päivästä toiseen. Vertaistukea hän etsii ja saa Frida Kahlon (1907-1954) kohtalosta ja maalauksista. Ne kulkevat romaanissa kertojan vaiheiden rinnalla ja niihin sekoittuen.

Kirjailija on itse luonnehtinut romaania kasvukertomukseksi, mutta minusta se on pikemminkin toipumistarina, vaikka takuuvarmaa selviytymistä en siitä löydäkään.

ROMAANI KOOSTUU pääosin mielentiloista, tunteista ja tunnelmista. Varsinaisia tapahtumia on vähän, ja ne kerrotaan hyvin lakonisesti. Muuten romaanin kieli on runollista, rytmisesti varmaa, vahvan aistimellista ja arvoituksellista.

Frida Kahlon mukanaolo on lähtökohtaisesti perusteltu sillä, että kertoja sanoo tuntemattomaksi jääneen isänsä olevan meksikolainen. Kertojaa ja Kahloa yhdistävät siis sekä meksikolaisuus että maalaaminen, ja maalaamisessa erityisesti kipu ja omakuvat. Omakuvaansahan kertojakin on romaanissa seulomassa ja muotoamassa.

Ehkä mielenkiintoisinta kuitenkin on Kahlon taiteen kuvaston huomattavan runsas ja määrätietoinen hyödyntäminen romaanin kerronnassa.

Krokotiili kylpyhuoneessa, papukaija olkapäällä, apinoita, lepakoita ja perhosia, köynnöksiä, tiheikköjä ja juurakoita, trooppisia kukkia ja hedelmiä... Kuvastoa voi hyvin tulkita psykologisesti, mutta kirjailija itse jättää yleensä kuvat avaamatta. Mieleen nousee väistämättä sanapari maaginen realismi.

Kun realistiseen ympäristöön ja tunnistettaviin tapahtumiin sekoitetaan surrealistisia elementtejä, syntyy vaikutelma unenomaisesta, kahden todellisuuden välissä huojumisesta. Juuri siitä on kertojan kohdalla kyse.

Hurjimpia ovat psykedeeliset kuvaukset kertojan käynneistä Bad Romance -nimisellä klubilla, vaikka kohtaukset toistuessaan menettäväkin tehoaan. Kun ilmassa on uhkaa ja kuolemaa, tunnelma on kuin dance makabre -maalauksissa. Täällä on mentävä syvälle viidakkoon, kohdattava kirkuvien apinoiden ilkeys, terävät hampaat ja saalistaminen.

Klubin ahtauden, terävien liikkeiden, äänien, valojen ja värien vastapainoksi kertojan työ hotellissa on aavemaisen autiota ja hiljaista. Hotellin ainoa asiakas ja kertojan toinen samastumiskohde Ruusunen makaa huoneessa nro 13 kuin sadun värttinän satuttamana, välillä sentään hereillä ja juttelevana.

VALOKUVAAJANA kirjailijalle on luontevaa tarkastella ihmisiä ja ympäristöjä rajattuina. Peilit sopivat siihen hyvin, ja sisätilat ovat maisemia hallittavampia. Panen merkille, että vaikka romaanin kuvastossa luonto suorastaan rehottaa, reaaliympäristöt ovat valtaosin pieniä/ahtaita huonetiloja. Usein tila onkin kylpyhuone.

Romaanin miljöökuvaukset herättävät voimakkaita mielikuvia samantyyppisistä tiloista ja tilanteista elokuvissa. Mieleeni nousi klassisia kohtauksia mm. Hitchcockin Psykosta, Kubrickin Hohdosta ja Tarkovskyn Nostalgiasta. Samanlaista kauhua ja koti-ikävää, samanlaista ajan ja tilan hämärtymistä ja sekoittumista. Nuoret lukijat saattavat löytää myös tuoreempia vertailukohteita.

Henkilökuvissa huomion saavat ulkonäkö ja pukeutuminen. Kirjailija selvästi luottaa siihen, että ulkoiset tekijät antavat tietoa myös ihmisen sisimmästä.

Kun kertoja ystävystyy kadonneen rakastettunsa ystävän Shea Butter Babyn kanssa, olennaista on tämän trooppinen tausta ja värikkäät ja rohkeat asut. Toisaalta taas toinen uusi tuttavuus baarimikko Harley on kuin repäisty mustavalkovalokuvista. Hänen asunnossaankin kaikki on huonekasveja myöten harmaata.

Molemmilla on kuitenkin yhtä tärkeä roolinsa kertojan minäkuvan ja elämänhalun kohentumisessa, vaikka merkityksellisimmät terapeutit ovatkin ehdottomasti Ruusunen (terapeutti on pitkällään, terapoitava istuu vieressä!) ja ennen muita Frida.

AIHEILTAAN KAKTUKSEN HEDELMÄT on hyvin perinteinen tarina kiintymyssuhdeongelmineen, jätetyksi tulemisineen ja identiteettikriiseineen, ja juonivetoista romaania odottava voi hyvinkin pettyä sen "junnaavuuteen". Kirjallisesti romaani on kuitenkin omaperäinen, kiinnostava ja palkitseva.

Kun kertoja Ruususen myötävaikutuksella alkaa jälleen maalata, hän miettii maalaustensa luonnetta ja motiivejaan ja tulee siihen tulokseen, että puhumisen sijasta hänen oma kielensä on maalaustaiteen kieli, muodot ja värit, valot ja varjostukset, perspektiivit. Samat elementit painottuvat romaanissa.

Kertoja jatkaa: Ei kivulle ja tuskalle ole sanoja, ei niitä kokemuksia voi sanoilla ilmaista, mutta kuvilla voi. Niin teki Frida, hän yritti maalata itsensä ulos ahdingosta. Ja samaan minusta tähtää Satu Manninen: maalaamaan tekstinsä kuvallisuudella kertojansa ahdingon ja ulospääsyn.

Frida maalasi tropiikin ja astui itse maalaukseen apinoiden ja papukaijojen keskelle hän seisoo siinä hievahtamatta meluisassa maalauksessa, jossa apinat ja papukaijat pälpättävät taukoamatta, kukoistavat ja lakastuvat hänen ympärillään, mutta hän ei liiku. Toisinaan kun kukaan ei katso hän räpäyttää silmiään tai haukottelee, ja toisinaan kun kukaan ei näe, hän poistuu maalauksesta ja menee kahvilaan, tilaa espresson ja empanadan, kullankeltaisen rapean piirakan - -.

Tällaisista sananmukaisesti fantastisista, moniaistimellisista ja -tulkintaista hetkistä ja tilanteista en edes halua kiirehtiä eteenpäin, päinvastoin. Istun pöytään ja tilaan minäkin meksikolaista espressoa ja ihanan rasvaista sianlihapiirakkaa.

Olen jännittävässä seurassa, päivä on kirkas ja taivaanrannalla lupauksia.

Satu Manninen. Kuva: Liisa Valonen