Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit

Kuolema kulkee Cadillacilla  

Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit. Siltala 2025. 235 s.

Tuotteemme on hankala: se on pakollinen, mutta se ei ole suosittu, pohtii ruumisauton kuljettaja työtään Juha Seppälän (s. 1956) uusimmassa romaanissa Kehtolaulun koordinaatit. 53-vuotias, vaitonainen yksieläjä on viihtynyt hyvin Cadillac Escaladensa ratissa ja iltaisin pienessä yksiössään palapeliensä ääressä, mutta luvassa on nyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa. 

Kertojan poika, 24 v., on tulossa Ranskasta tapaamaan isäänsä, ja edellisestä tapaamisesta on parikymmentä vuotta. Koordinaatiomuutokset aiheuttavat aina päänvaivaa. Mitä tapaamisesta mahtaa tulla? Miten sitä pitäisi valmistella? Ei kai poikaa voi hakea kentältä ruumisautolla?

Seppälänsä tunteva on heti tarinassa mukana, vaikka pistäytymiset käsikirjoitusformaattiin pitävätkin alusta lähtien huolen tietynlaisesta tarkkailuetäisyydestä. Kun mukaan tulee muitakin henkilöitä, lukeminen alkaa vaatia yhä terävämpää keskittymistä.

Romaanin epävarmassa, pirstaleisessa maailmassa sekalaiset ihmiskohtalot ja tapahtumat ovat kuitenkin paikallaan ja perusteltuja, ja erilaiset poikkeamat perinteisestä kerrontatekniikasta myötäilevät samaa epävakautta.

ROMAANIN PÄÄHENKILÖ ruumisautoineen tuo heti mieleen antiikin Kharonin, ja modernista Tuonelan lautturista puhuu kirjan takakansitekstikin. Mies tekee työtään kuin mitä tahansa duunia, tasaisesti ja tunteilematta. Kun ajopeli on komea ja ihmiset katuvarsilla sen nähdessään hetkeksi hidastavat, tuntuu mukavalta välillä myös improvisoida eli tehdä vainajan kanssa muutama ylimääräinenkin kierros.  

Paljon kuljettajan työajasta on syrjässä seisoskelua ja odottelua. Kertojalle se tuntuu sopivan hyvin. Ei ahdista. On aikaa mietiskellä omiaan, mennyttä ja tulevaa, katsella ympärilleen ja tehdä havaintojaan, arkisia ja maanläheisiä. Tarjolla on korkeaa ja matalaa, arvokasta ja latteaa sulassa sovussa, Juha Seppälän tapaan.

Pojan tuloa odotellaan kuin Godot´ta Beckettin näytelmässä. Seppälän romaanissa poika sentään tulee, vaikka juuri näkyvämpää roolia hänelle ei tapahtumissa ole tarjolla. Lukijana olen kuitenkin hyvilläni, että Escaladen kyydissä on välillä eläväkin ihminen, varsinaiset sivuhenkilöt kun matkaavat ennen pitkää ruumisauton lavetilla.

Eläköitynyt kulttuuritoimittaja, sotaveteraani, kadonnut peräkamarin tai oikeastaan vintin poika ja keski-ikäinen sinkkunainen saavat kaikki romaanissa omat nimetyt lukunsa: Sydänpuu, Huuhanmäki, Kaivo ja Otto. Nimiin tiivistyy henkilöistä jotain olennaista, mutta lisäksi ne auttavat lukijaa romaanin rakenteen ja tapahtumien hahmottamisessa.

KYYDITTÄVIEN ELÄMÄNKULUT ja kuolintavat eroavat toisistaan. Kaikki he ovat kuitenkin yksinäisiä, syrjään vetäytyneitä ihmisiä.

Jos jotain on yritetty, kovin laiha on ollut tulos. Ei päähenkilönkään elämässä paljon ole tapahtunut, mutta hänelle sellainen sopii. Ja onhan hänellä sentään poika. Sivuhenkilöistä sen sijaan huokuu kaikista jonkinlaista väsymistä ja merkityksettömyyden ja tyhjyyden tilaan ajautumista. 

Eniten huomiota saavat entisen kulttuuritoimittajan elämänkulku ja ajatukset. Hänen henkilökuvassaan kirjailija pääsee luontevasti ruotimaan myös kirjallisuuden nykytilaa:

Hän ei juurikaan lukenut uusia kirjoja siksikään, että enää ei ollut pakko. Ei ollut tarvetta pysytellä ajan tasalla, tietää missä mennään. Myös kirjailijoiden olisi häntä kiinnostaakseen pitänyt unohtaa kirjallisuus, poseeraus, briljanssi. Mutta kirjallisuus oli jo siirtynyt osaksi näyttöarvokulttuuria. Kirjailijat pakotettiin kerjäämään huomiota ja taistelemaan siitä - - .

Yhtä väsyneitä kommentteja kulttuuritoimittajalla on kaikesta muustakin ympärillään tapahtuvasta: politiikasta, mediasta, ajan ilmiöistä, ihmiskuvasta ja sosiaalisista suhteista. Maailma tuntuu mielettömältä, missään ei ole oikein järkeä. Kun asiat toistuvat, aikakin on menettänyt merkityksensä. Hän ei enää odottanut seuraavaa. Ei ollut uutta lehteä käännettäväksi.

Kun romaanin pääteema on kuolema, esiin nousevat myös kirkko ja sen opit. Vanheneva toimittaja suhtautuu niihin yhtä vierastaen kuin kaikkiin muihinkin aatteisiin ja järjestelmiin. Häntä ei häirinnyt se, että lopulta kaikki kysymykset jäivät vastausta vaille. Elämä oli salaisuus, ei kuolema.

KUOLEMATEEMAA KÄSITTELEE myös Selja Ahava tämänsyksyisessä romaanissaan Hän joka syvyydet näki (Kirjareppu 1.10.2025). Sekä Ahava että Seppälä tarkastelevat aihetta realistisesti, mutta kun Ahava keskittyy kuolevaisuuteen ja kuolemistapahtumaan, Seppälä kirjoittaa oikeastaan - elämästä. Tai siitä elämän näköisestä, johon meitä niin kovasti osallistetaan.

Tekijälleen tuttuun tapaan Kehtolaulun koordinaatit kritisoi ja ottaa kantaa, kärjistää ja provosoi, pilkkaa ja tekee naurettavaksi. Se poimii ympäriltämme kaikille tuttuja, osuvia esimerkkejä ja kysyy: Onko elämästä tullut niin tyhjänpäiväistä ja järjetöntä, ettei sillä ole enää mitään arvoa? Vai onko sillä koskaan ollutkaan erityistä arvoa?

Seppälän toteava tyyli vie mukanaan, ja yhtä helposti luiskahdan lukemaan tekstiä kirjailijan mielipiteinä, varsinkin kun ne vastaavat omiani. Toisaalta Seppälä hyvin ansiokkaasti myös itse sekoittaa faktan ja fiktion rajoja ja hämmentää lukuprosessiani muutenkin. Mutta pelkästään myönteisesti.

Nautin, kun satiirikko iskee silmää kollegalleen Ernolle ja tosikkona tulen taas kerran yllätetyksi kulttuuritoimittajan miettiessä: Ei, [kirjailijaksi havittelun sijasta] oli elettävä sellainen elämä, ettei päätyisi mihinkään kirjaan. Jos niin kuitenkin kävisi? Hänen oli tunnustettava, että nyt - Kehtolaulun koordinaatit -romaanin ilmestyttyä - hän oli hyvillään siitä, että oli kuollut. Se oli ehdottomasti parasta, mitä hänelle oli tapahtunut.

Eihän Seppälän Kehtolaulun koordinaatit mitään aurinkoista luettavaa ole, mutta en minä sitä synkäksi tai kolkoksi luonnehtisi. Myötämieltä ja hyväntuulista komiikkaakin löytyy, ja ruumisauton kuljettajan tyytyväinen, arkinen elämänasenne piristää kummasti tässä tärkeilevässä, minäkeskeisessä nykymenossa.

Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara