Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Suurista kysymyksistä pienesti, kauniisti ja pieteetillä 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava 2025. 237 s.

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään, siitä tulee olemassaoloa. Ilman sivellintä tunnen olevani vain puoliksi maailmassa, linksutan pitkin katuja kuin jalkapuoli.

Näin ajattelee Joel Haahtelan (s. 1972) pienoisromaanin Sielunpiirtäjän ilta vanheneva maalarimestari 1600-luvun Hollannissa. Samalla tavalla ajattelee varmaan myös kirjailija Haahtela kirjoittamisestaan. Siitä on tullut olemassaoloa, sitä ilman on vain puolikas itseään.

Ei olekaan ihme, että monet taiteilijat pelkäävät luomistyönsä tyrehtymistä, mutta kyllä taiteen vastaanottajienkin elämä kapenisi pahasti ilman taidekokemuksia. Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta on kirjailijan aiempien romaanien lailla tavattoman palkitsevaa luettavaa. Se on hiljentymistä perimmäisten kysymysten äärelle.

ROMAANIN MINÄKERTOJA viettää vaatimatonta mutta turvattua elämää talossaan hollantilaisessa rantakaupungissa. Muutamin  tarkoin vedoin Haahtela loihtii mestarinsa ympärille Alankomaiden kultakauden taideteosten hämyisiä sisätiloja ja maisemia. Yhtä harkitusti syntyy elävää kuvaa 1600-luvun Hollannin taloudellisesta kehityksestä käsityöläiskiltoineen, kauppalaivoineen, merikarttoineen ja siirtomaasilkkeineen. 

Kun mestarin omasta taloudenpidosta huolehtii hänen vanha palvelijansa Gretje, isäntä voi rauhassa keskittyä päivisin maalaamaan ja vetäytyä iltaisin kirjoittamaan. Nimensä ja varallisuutensa turvin hänellä on mahdollisuus valita tilauksensa tai jopa kieltäytyä niistä kokonaan. 

Mieluiten hän maalaakin vain itselleen ja salaisuutena pitämäänsä maalausta, josta hän sanoo romaanin alussa: Sillä hetkellä kun joku näkee kuvan, minua ei enää ole, niin olen alkanut uskoa. Näin eleettömästi mutta tehokkaasti Haahtela rakentaa romaaninsa kantavan jännitteen.

Kiinnostavaa seurattavaa tulee lisää, kun laivanvarustaja Rijnvliet järjestää taiteilijaystävälleen oppipojaksi isänsä kaltoin kohteleman, herkän ja lahjakkaan Jacobin ja suostuttelee mestarin ottamaan vastaan vielä tilauksen äveriään silkkikauppiaan Cuypersin muotokuvasta. Muotokuvan maalaa kuitenkin Jacob, mestari opastaa.

SIELUNPIIRTÄJÄN ILTA RAKENTUU kahdesta pääluvusta. Romaanin keskivaiheilla dramaattinen kaupunkipalo muuttaa mestarin talon henkilöasetelmaa. Tunnetasolla kehittyy uudenlaisia jännitteitä, mutta talon arki ja romaanin kerronta jatkuvat pääosin seesteisinä, päivissä on rutiini ja mielessä kiitollisuus.

Romaanin alkupuolella kokee pitkään oleilevansa hyvän elämän eläneen, tyytyväisen ja tyynen ihmisen seurassa. Mestarin läheisimmät ihmissuhteet ovat kunnossa, ja ulkopuolisten vaatimukset, käsitykset ja odotukset eivät häntä liikuta. Hän viihtyy muistoissaan ja mietteissään.

Vähitellen kuitenkin paljastuu, että tuohon tasapainoiselta näyttävään olemukseen kätkeytyy paljon surua. Kertoja kaipaa kipeästi ennenaikaisesti kuolleita vaimoaan ja lapsiaan. Henkilönä mestari onkin Haahtelalle ominainen eksistenssiään seulova ja sieluunsa rauhaa etsivä ihminen. Kirjailijan aiemmista romaaneista tutun oloisia ovat myös päähenkilön parhaaksi toimiva ystävä ja kaivattu rakastettu. Isä-poika-suhdekin esiintyy romaanissa jopa useina variaatioina.

Oppipoika Jacobin rooli on kiinnostava ja tärkeä muutenkin kuin juonellisesti. Hiljainen Jacob tekee lähellään oleville hyvää pelkällä olemassaolollaan. Hänen seurassaan melankolinen mestari tuntee iloa ja pysyy kiinni maailmassa. Laivanvarustajalle Jacob on tämän kaipaama hyvä teko, ja arvonsa tunteva silkkikauppias löytää nuorukaisen työskentelyä seuratessaan kadottamansa hellyyden ja vallattomuuden.

Ollaan Haahtelan ihmiskuvauksen ytimessä. Hänen keskeiset henkilönsä ovat rikki tai säröillä, mutta eheyteen ja hyvään pyrkiviä. Heihin suhtautuu kuin ystäviin.

TAITEILIJAROMAANISSA PUHUTAAN tietysti paljon taiteesta, tässä tapauksessa maalaustaiteesta ja muotokuvista. Kun mestari opastaa oppipoikaansa, liikkeelle lähdetään konkreetista työskentelystä. Pian kuitenkin päästään maalaamisen - ja samalla ylipäänsä taiteenteon - perimmäisen olemuksen ja tarkoituksen pohdiskeluun.

Sanon Jacobille, että kangas on ikkuna ja sen läpi katsotaan kahteen suuntaan. Todellisen mestarin erottaa siitä, että katsojasta tulee katsottu, kuva ei ole enää pelkkä kuva. Ja parhaat maalaukset näyttävät vaihtavan asentoa yön aikana, niin kuin niiden sisään olisi maalattu hieman omaa elämää.

Taide tarjoaa sekä tekijälle että vastaanottajalle mahdollisuuden katsoa itseään. Haahtelan romaanissa maalaaminen on keino ja tilaisuus paeta ikäviä asioita, purkaa raivonsa, iloita, surra ja rauhoittua, hallita muuten hallitsematonta elämäänsä. Samalla se on pyrkimystä kohti jotakin vielä tärkeämpää, jota kirjailija avaa mm. romaanin silkkiperhoskohtauksessa. 

Mestari keksii lisätä Cuypersin kuvaan silkkiperhosen ja kertoo perhosesta avautuvan polun maiseman taakse. Maalaamme Cuypersin lähes mustan taustan keskelle, rajalle istumaan. Tällä puolen on elämä, mutta jos mies kääntää päänsä ja kurkistaa olkansa yli, vastassa on pimeä tuntematon.

Kertoja jatkaa: Ihminen on joko täällä tai siellä. Ja perhonen lentää edestakaisin maailmojen välillä, läpikuultavine siipineen läpikuultavan kankaan läpi.

Kyse on Haahtelan omimmasta tematiikasta, näkyvän aineellisen ja salatun aineettoman maailman rajapinnasta ja sen ylittävistä hauraista viesteistä, ikuisuuden pilkahduksista. Siellä-käsiteellä on hengellinen sisältönsä, mutta samankaltaisia rajan ylityksiä ja siirtymiä reaalitodellisuuden taakse tapahtuu Sielunpiirtäjän illassa myös mestarin muistellessa vaimoaan tai uppoutuessa maalaamiseensa.

KUN ELETÄÄN 1600-LUKUA alueella, jossa kalvinismilla ja kapitalismilla on vankka sija, on luonnollista, että mestarin ajatukset sivuavat monesti sekä uskonnollisia että yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sielunpiirtäjän ilta ei silti ole historiallinen romaani. Se on ajatonta pohdintaa elämän hauraudesta ja ihmisen pyrkimyksistä täyttää tehtävänsä. Usein mestarin ajatukset kiteytyvät aforismin kaltaisiksi päätelmiksi.

Vaikka romaani on pohjaviritykseltään tumma, se ei ole synkkä. Eräässä radiohaastattelussa kirjailija viittaa romaaninsa yhteydessä japanilaisen Junichiro Tanizakin Varjojen ylistykseen. Mielestäni Sielunpiirtäjän illasta voi hyvinkin löytää tuota arvoituksellista hämärää ja kuultavaa kauneutta, josta Tanizaki kirjoittaa klassikkoteoksessaan. 

Mystisyys ei kuitenkaan sulje pois arkisia ja maallisia elementtejä. Sellaisia Sielunpiirtäjän iltaan tuovat mm. hellä erotiikka ja hyväntahtoinen huumori. Suru ja kaipaus lientyvät  hetkeksi niinkin pienillä ja tavallisilla asioilla kuin yhteisillä aterioilla tai kun ilma ulkona on kuulas ja anteeksiantava, ikkunasta leijuu sisään leivän tuoksua, joka sekoittuu pellavaöljyn tuttuun hajuun ja sivellin liikkuu ääneti kankaalla.

On helppo olla elossa tänään, ajattelee silloin lukijakin.

Joel Haahtela. Kuva: Marjo Tynkkynen. Otava.