Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

 

Puhutteleva romaani äitinsä hylkimän äitiydestä 

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Naturliga beteenden, 2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 159 s.

Iranissa 1983 syntynyt kirjailija Golnaz Hashemzadeh Bonde pakeni jo lapsena perheensä mukana Ruotsiin. Kirjalliseen maineeseen hän nousi vuonna 2017 romaanillaan Olimme kerran (Det var vi, suom. 2018). Romaania on kiitelty koskettavaksi tarinaksi maahanmuuttajanaisesta ja hänen ongelmallisista perhesuhteistaan.

Kolmannessa romaanissaan Luontainen käytös Bonde keskittyy äitiyteen, siihen kohdistuviin oletuksiin ja odotuksiin ja sen mukanaan tuomiin paineisiin ja reaktioihin. Kirjassa on sivuja vain puolisentoista sataa, mutta mietittävää riittää ja tunteet lainehtivat.

Romaanissa toistuva kehotus katsoa asioita tuorein silmin sopinee lukijankin ohjeeksi, tosin ilman ahdistavia sivumerkityksiään.

ROMAANI ALKAA SYNNYTYSLAITOKSELTA. Päähenkilö Lily synnyttää esikoistaan keisarinleikkauksella. Aviomies Marcus istuu hänen vierellään, ja kaikki sujuu hyvin. Kun poika lasketaan Lilyn rinnalle, hänestä tuntuu, että hän on vihdoinkin olemassa jotakuta varten.

Juoni kulkee eteenpäin kahdessa aikatasossa, nykyvaihetta ja Lilyn lapsuuskokemuksia lomittaen. Jo alussa aistii kuitenkin jotain poikkeavaa Lilyn käytöksessä, ja pian näkyy, että tuoreen äidin suhde Jack-vauvaansa on oudon takertuva. Kotonakaan Lily ei halua hetkeksikään luopua Jackin läheisyydestä vaan pitää poikaa kantoliinassa jopa ulos lähtiessään.

Lily itse on varttunut kahta työtä tekevän yksinhuoltajaäidin lapsena eikä äidin työvuorojen ja koulunkäyntinsä vuoksi ole päivän mittaan juuri lainkaan viettänyt aikaa äitinsä kanssa. Hänen yksinäisyytensä ja äidinkaipuunsa on järkyttävää ja liikuttavaa luettavaa. Ikävöidessään tyttö etsii läheisyyttä äidin tyhjästä vuoteesta, ja hädän hetkellä hän joutuu turvautumaan yläkerran vanhaan Gunillaan, jota tämän oma aikuinen poika pahoinpitelee.

Samalla vaikuttaa siltä, että Lilyn äidillä ei edes ole halua eikä kykyä vastata tyttärensä odotuksiin ja tarpeisiin. Häneltä puuttuu kokonaan ns. äidinvaisto. Lilyn yritykset pehmentää ja välttää äidin torjuvaa, arvaamatonta ja syyllistävää käytöstä kariutuvat yksi toisensa perästä, ja äidin päähänpisto antaa Lilylle korvikkeekseen kissanpentu aiheuttaa alusta pitäen sekin pelkkiä katastrofeja.

MIELENKIINTOISTA ON, että kirjailija ei millään tavalla taustoita äidin ja tyttären tilannetta. Mitä on tapahtunut aiemmin? Missä esimerkiksi on Lilyn isä? Entä muut sukulaiset?

Lukijalle tarjotaan vain tietty tila, autiolta vaikuttava huoneisto, kuin näyttämö ja siellä esitettävä näytelmä, jossa päähenkilö on useimmiten itsekseen ja sivuhenkilöt äiti, Gunilla, Majsan-kissa ja sen pennut lähinnä pistäytyvät.

Toisaalta tuo tietynlainen paljaus ja kaiken ylimääräisen karsiminen myös romaanin nykytasolla johdattaa katseen tehokkaasti tapahtumien keskipisteeseen Lilyn ja Jack-vauvan kaikki muut poissulkevaan erillisyyteen. Ulkopuolelle jäävät silloin myös lapsen isä ja isovanhemmat, mikä on tietysti väärin ja surullista.

Kirjailija välttää kuitenkin taitavasti kaikenlaisen moralisoinnin. Näyttäminen riittää. Ja vaikka romaani aiheuttaa lukijassa voimakkaita tunnereaktioita, kirjasta löytää myös analyyttisempaa psykologista ja yhteiskunnallista huomioitavaa.

Lapsuuskuvauksia lukiessa tulee pakosta miettineeksi, mitä tapahtuu perheissä, kun toimeentulovaikeudet käyvät ylivoimaisiksi. Miten yhteiskunta huolehtii kaltoin kohdelluista lapsistaan? Jätetäänkö heidät selviytymään yksikseen parhaansa mukaan tai onnekkaammassa tapauksessa satunnaisten ulkopuolisten turvin? Ja kuinka paljon ympärillämme on lapsia, jotka joutuvat huolehtimaan paitsi itsestään myös vanhemmistaan?

BONDE RAKENTAA TARINAANSA voimakkaiden kontrastien ja vastaavuuksien varaan. Lilyn ja hänen äitinsä vähäosaisuuden vastakohdaksi asettuu Marcuksen ja hänen varakkaiden vanhempiensa seesteiseltä ja huolettomalta vaikuttava elämä, jonka vaikutuspiiriin jollain selittämättä jäävällä tavalla kouluttautunut Lilykin on soluttautunut.

Lily luovii uudessa sosiaalisessa ympäristössään taustansa piilottaen kuta kuinkin onnistuneesti muttei tunne kuuluvansa joukkoon ja pitää uusiin sukulaisiinsa pelokasta etäisyyttä. Heitä ei kuitenkaan mustamaalata. Heidän elämänsä on hyväntahtoista, tasapainoista ja luontevaa - eli sellaista kuin elämän pitäisi olla kaikilla.

Selkeimmät kontrastit ja vastaavuudet löytyvät äitiysteeman käsittelystä. Siinä missä Lilyn äidiltä näyttäisivät puutuvan kokonaan mystinen äidinvaisto ja hoivavietti, Lilyllä ne ovat epäterveesti ylikorostuneet. Traumaattinen lapsuus  olisi silti sellaisenaan liian tavanomainen ja puolitiehen jäävä selitys.

Majsan-kissan roolista Bonde kehittelee romaanin ehkä dramaattisimman tapahtumaketjun, joka ravistelee symboliikallaan koko äitimyyttirakennelmaa.

Onko niin, että ihmisen ja eläimen käytöksessä ei ole juurikaan eroa? Myös eläinemolla on äidinvaisto - tai sitten ei. Samalla kun mietin äidinvaiston heräämisen tai puuttumisen mekanismeja, joudun jälleen pohtimaan myös ulkoisten tekijöiden osuutta jälkeläisistä huolehtimisessa.

LUONTAINEN KÄYTÖS säilyttää loppuun saakka tietynlaisen arvoituksellisuutensa. Jonkinlaista helpotusta tunnen sen loppuratkaisusta, mutta sen kysymykset ja kyseenalaistukset jäävät kyllä mielen päälle ja laajenevat pääteemasta yleisemmällekin tasolle. Yksi sellainen on ajatus kulloinkin vallalla olevien ohjeiden ja normien noudattamisen ehdottomuudesta.

Olet huono äiti ja kansalainen, ellet noudata viranomaisten kehotuksia ja neuvoja, vaikka koko olemassaolosi vaatii muuta. Vauvaansa itsepintaisesti sylissään hellivä Lily miettii: Miten oli käynyt niin, että etäisyydestä oli tullut normi ja läheisyys oli kiellettyä? Se oli provokaatio, jotain mikä oli pidettävä omana tietonaan. 

Ympäristön mielestä Lily kieltää ja pienentää itsensä omistautuessaan Jackille, mutta Lily ihmettelee: Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? 

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani on nimeään myöten niin monitulkintainen, että kirjallisissa keskustelupiireissä sen tiimoilta käytetään varmasti monta kiihkeää puheenvuoroa.

Golnaz Hashemzadeh Bonde. Kuva: Karl Nordlund / Otava