Olli Heikkonen (toim. ja suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi

Maan ja kielen reunalla 

Olli Heikkonen (toim. ja suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi. Liiviläisen runouden antologia. Aviador 2022. 112 s.

- - me olemme aina olleet reunalla / maan reunalla / joen reunalla / meren reunalla / tien reunalla / rakastamisen reunalla - -

Näin kirjoittaa Kempi Kārl (s. 1963) Olli Heikkosen toimittamassa ja suomentamassa kolmen runoilijan antologiassa Kerran olin taivaan suolajärvi. Tai oikeastaan runon "Reunalla olevat" katkelma kuuluu: - - uomi igaks ollen aģnikad /  mā aģnikad /  joug aģnikad / märn aģnikad / räk aģnikad / arm aģnikad. 

Tarkka lukija tunnistaa suomennoksen vieressä kulkevasta tekstistä jotain suomen ja viron tapaista, eikä ihme. Kyse on erittäin uhanalaisesta sukukielestämme liivistä, jota ei puhu äidinkielenään enää kukaan. Ne, jotka kieltä vielä ymmärtävät, ovat opetelleet sen myöhemmin, mutta heistäkin vain parikymmentä pystyy keskustelemaan liiviksi.

AIKOINAAN LIIVILÄISET ovat muodostaneet Baltiassa merkittävän väestönosan, mutta 1900-luvun alussa liiviläisiä oli lähinnä nykyisen Latvian alueella Kuurinmaan pohjoisrannikolla, nk. Liivinrannalla. Väestön hupenemiseen ovat vaikuttaneet mm. sodat ja latvialaistuminen. Vuoden 2011 väestölaskennassa itseään liiviläisinä pitäviä asui Latviassa enää noin 250.

Liivin kieli ja kulttuuri ovat kuitenkin saaneet uutta nostetta. Liivinkielisen kirjallisuuden kustantaminen on elpynyt, ja kieltä voi opiskella myös yliopistotasolla Riiassa ja Viron Tartossa. Heikkonen paljastaa, että alussa mainitun Kempi Kārlin nimen takana on Tarton yliopiston professori Karl Pajusalo.

Muinaisen Liivinmaan alueella Riian pohjoispuolella Salatsin seudulla lapsuutensa viettänyt Pajusalo kirjoittaa runonsa Salatsin liivin murteella. Murretta ei ilmeisesti ole puhuttu sitten 1800-luvun alkupuoliskon, joten runojen sanasto on tutkijoiden keräämää vanhaa puhekieltä ja kirjoittajan tarkoituksiinsa luomaa uudissanastoa. Mutta se ei tietenkään yhtään vähennä runojen arvoa. Päinvastoin.

Kun runoilija kyselee runossaan "Salatsin hiljainen virta": syvällä sinussa / uinuvat laulut // enkä tiedä tohtisinko koskettaa / sinun raottuvaa suutasi / rauhallista hengitystäsi / hiljaa syntyvää ääntä / ja huulta ja kieltä // tohtisinko ottaa sinun unesi / minun huulilleni / minun laulukseni - -, kehotan mieluusti häntä jatkamaan työtään rakkaan kielen ja kulttuurin herättelyssä nykyaikaan.

Tuntuu ihmeen mukavalta, että maailmassa, jossa valtakielet syövät surutta pienempiään, on edelleen ihmisiä, jotka tuntevat huolta uhan alaisista ja tunnustavat jopa rakastavansa esivanhempiensa kieltä ja kulttuuria. Myös vanha ja pieni voi olla kaunista ja arvokasta.

SAMA HENKI leimaa antologian muitakin runoilijoita. Liivin instituutin johtajan Valt Ernštreitin (s. 1974) juuret ovat Liivinrannan pienessä kalastajakylässä Pizāssa ja siellä, Itämeren rannalla, puhutussa "rantakielessä".

Liiviläinen kulttuuri säilyi Liivinrannalla muuhun Liivinmaahan nähden pidempään, koska sodat eivät ulottuneet sinne yhtä tuhoisina ja metsä- ja suovyöhyke eristi sen latvialaisalueista. Ernštreitin runoista erottaakin usein historian ja tradition havinaa, ja jälkisanoissaan Heikkonen tarjoaa lisää tietoja runojen taustoista.

Eniten huomioni kiinnittyi kuitenkin runojen maisemaan. Ernštreitin luontokuvissa ovat vahvasti läsnä meri ja ranta, aallot, laivat, hiekka, dyynit, männyt ja metsä. Vuodenajat vaihtuvat ja mielialat niiden mukaan.

Keväällä heräävät myyttiset linnut ja hiekan kivetkin, ja kesällä runon "Parasta täällä on kesäisin" puhuja nauttii veden lämmöstä, ohi lipuvista laivoista ja joutenolosta. - - voi istua / ja ajatella, miten ihmeellinen on tämä ranta.

Mutta talvella, kun kaikki ovat menneet, / kun myrsky raivoaa / ja sataa ropisemalla / ja kukaan ei kulje / ei sisälle, / ei ulos, / silloin ranta on sellainen kuin on: / ylpeä ja tyhjentynyt, entinen liiviläisten koti.

Sotajoukot lähtevät ennen pitkää, ja kesänviettäjätkin kaikkovat syysmyrskyjen myötä, mutta "Sellaiset kuin me" -runon puhuja vakuuttaa: sellaiset kuin me / eivät kuole helposti. // * Sellaiset kuin me / eivät kuole.

 

SIINÄ MISSÄ VALT ERNŠTREIT taistelee, Baiba Damberg (s. 1957) on selvästi leikkisämpi. Liivinrannan pienessä Sīkrõgin kylässä syntynyt runoilija on koulutukseltaan graafikko, ja hänen runoissaan keveyttä luovatkin usein myös valo ja värit.

Kun runoilija kirjoittaa: Liiviläistyttö hymyilee - / sininen huuli, vihreä huuli, välissä / valkoinen hiekka rahisee pehmeästi, kolmirivisessä pikku runossa avautuu kutsuvana paras osa Liivinmaata. Edes miehittäjän piikkilangat (runossa "Juurten verkot") eivät pysty estämään keskenkasvuisia ryömijöitä tunkeutumasta öisin kielletylle alueelle meripihkajyvien toivossa.

Baiba Damberg on peloton kokeilija. Hän kirjoittaa välillä "Melkein haikuja", lystäilee sanoilla ja sanonnoilla, loruilee, satuilee ja sitten taas vakavoituu. On kuin hän haluaisi osoittaa, mihin kaikkeen liivin kielellä edelleen pystyy.

Runoista hassuin on lempeän ironinen "Mestariluokka", ohjeistus jokaiselle runojen kirjoittamisesta haaveilevalle. Totisin puolestaan todistaa, millaista on, kun "Synnyin kahteen kieleen", joista toinen soi vain hautausmaan kellossa.

ANTOLOGIAN KAIKKIEN RUNOILIJOIDEN runoissa eletään huolesta huolimatta uuden luomisen aikaa. Esimerkiksi Baiba Damberg luo vaikuttavia visuaalisia metaforia hiipuneen kielen haltuun otosta ja sanojen aukenemisesta aamun valossa uuteen nahkaan.

Antologian nimi tulee Dambergin runosta "Kerran olin taivaan suolajärvi". Runossa yhdistyvät mytologia, historia, maisema ja halu olla olemassa, mutta samalla se on kuin rukous liiviläisen kielen ja kulttuurin jälleensyntymisen puolesta: kutsu minua nimelläni taas  / kutsu nyt kutsu minua

Olli Heikkosen esipuhe liiviläisen kulttuurin vaiheista ja Valt Ernštreitin katsaus liiviläiseen kirjallisuuteen auttavat mukavasti sukukansaan ja -kieleen tutustumisessa. - Suosittelen lämpimästi.          

Olli Heikkonen. Kuva: Ari Haimi