Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Yksinäisyyden paino ja paratiisin kaipuu 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2022. 192 s.

Raamatussa kerrotaan veljensä Eesaun vihaa pakenevan Jaakobin öisestä unesta, jossa maan ja taivaan välille oli asetettu tikapuut ja enkelit kulkivat niitä ylös ja alas.

Joel Haahtelan (s. 1972) uudessa romaanissa Jaakobin portaat kertojan veli Ilja on lähtenyt jäljittämään tuota merkillista unennäköpaikkaa Jerusalemiin ja joutunut siellä jonkinlaisen Jerusalem-syndrooman takia sairaalahoitoon. Kertoja matkustaa hakemaan veljeä kotiin Suomeen, mutta pian hänkin joutuu mysteerin äärelle.

Kirjailija, psykiatri ja nyt myös ortodoksisen diakonivihkimyksen saanut Haahtela on pienoisromaanitrilogiansa kolmannessa osassa perusaiheidensa parissa.

Trilogian avaavassa Adèlen kysymyksessä (2019) kertojalla on vaikeuksia puolisona ja isänä ja hän etsiytyy selvittelemään sisintään Pyreneillä sijaitsevaan katoliseen luostariin. Toisessa osassa Hengittämisen taito (2020) nuori opiskelija haluaa löytää perheensä jättäneen isänsä ja tavoittaakin tämän ortodoksiluostarista Kreikasta. Jaakobin portaissa  kertojan perhesuhteiden ja itsetutkiskelun viitekehyksenä on juutalaisuus.

Haahtelan romaaneissa ei kuitenkaan ole kyse vain ihmissuhdekatkoksista ja niiden korjaamisesta vaan ylipäänsä menetyksistä, yksinäisyydestä, kaipauksesta ja rauhan etsimisestä. Haahtela kirjoittaa toistuvasti ihmisen ikävästä kohti jotain reaalitodellisuutta avarampaa ja lohdullisempaa. Ehkä sitä voisi nimittää yksinkertaisesti myös rakkaudeksi. 

TRILOGIAN AIEMPIEN ETSIJÖIDEN tapaan myös Jaakobin portaiden kertoja potee syyllisyyttä. Yhteydenpito veljeen on ollut satunnaista, työ yliopistolla katkennut luvattomaan suhteeseen ja suhdekin rauennut. Suurinta syyllisyyttä hän potee kuitenkin siitä, että on unohtanut lapsena menettämänsä äidin kasvot ja niiden mukana jotain tärkeää. Yhteyden.

Yhdeltä osin Jaakobin portaat on psykologinen romaani. Lapsuuden kokemukset vaikuttavat ihmisen koko elämään. Romaanin veljekset ovat työstäneet äidin kuolemaa kumpikin tavallaan, mutta Haahtela välttää osoittelevuuden ja jättää veljesten käytöksen havainnoinnin ja päätelmät lukijalle.

Kertojan ja hänen perheensä vaiheet avautuvat romaanissa vähän kerrallaan, kun veljen kotiuttaminen viivästyy ja muistot alkavat tehdä työtään odottajan mielessä. 

On kiinnostava havaita, kuinka menetykset ja kaipaus ikään kuin periytyvät sukupolvelta toiselle. Veljesten lisäksi myös heidän isänsä on jäänyt lapsena orvoksi äidistään, ja isoisäkin kaivannut puolisoaan lopun elämänsä.

Sivuhenkilöidensä avulla romaani kuitenkin todistaa, että menetykset ja murhe ovat vääjäämättä kaikkien ihmisten osa. Surussaan henkilöt vetäytyvät itseensä, eristäytyvät ja yksinäistyvät, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he silti kykenisi rakkauteen ja huolenpitoon. Siitä Jaakobin portaissa on monta vaikuttavaa kohtausta ja yksi niistä jo romaanin ensimmäisellä sivulla.

Kun kertoja muistelee isän pojilleen rakentamaa ullakkokajuuttaa, ymmärrän rakentamisen sekä surutyöksi että rakkaudenteoksi. Isä ikävöi vaimoaan ja auttaa samalla poikiaan eteenpäin: Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. 

ROMAANIN JOHTOMOTIIVEJA on isoisän vanha muistikirja, jonka kertoja yllättäen löytää veljen vuokra-asunnosta.

Veljen salaperäisen Jerusalem-matkan selvittelyssä kertojan johtolankoina ovat muistikirjan kuvat kaupungin muinaisista temppeleistä ja irrallinen painokuva Josè de Riberan maalauksesta Jaakobin uni (1639). Miksi ne ovat olleet isoisälle merkityksellisiä? Minkä jäljille Ilja on niiden avulla pyrkinyt?

Mutta sen sijaan, että etsiväntyö etenisi kohti realistista selitystä, Haahtelan suuntaa kohti mystiikkaa ja hengellisyyttä, ihmeitä ja "kadonnutta paratiisia".

Jo Adèlen kysymyksessä kertoja yrittää selvittää ihmeen olemusta. Jaakobin portaissa ihmeitä - tai hallusinaatiota - esiintyy havaittavasti. Syreeni tuoksuu keskellä talvea, outo mustaviittainen opas saattelee kertojan hämyiseen pikku kappeliin ja katoaa, löytyy arvoituksellinen avain ja sadunomaisia ovia jne.

Yliluonnolliset ilmiöt sulautuvat romaanin kerrontaan vaivattomasti, ja silti kerronnan fokus on selkeästi kahden eri todellisuuden kohtaamisessa ja vuorovaikutuksessa.

Adèlen kysymyksessä välitiloja, joissa reaalitodellisuuden ja tuonpuoleisen raja hämärtyy, kutsutaan "ohuiksi paikoiksi". Hengittämisen taidossa samantyylisestä tilasta ja paikasta käytetään nimeä "khora". Jaakobin portaissa henkilöt etsivät kahden maailman välistä tilaa ja kokemusta, kaipuunsa keskusta, Jerusalemin historiasta ja pyhiltä paikoilta.

MYSTISYYDESTÄÄN huolimatta Jaakobin portaat on helposti lähestyttävä arjen- ja elämänläheinen romaani. Sen henkilöillä on maalliset työnsä, tarpeensa, huvinsa ja huolensa, ja kun kertoja pysähtyy vaikkapa ostamaan pieneltä kioskilta annoksen paikallista pikaruokaa, Haahtela piirtää hetkessä elävän tilannekuvan myssypäisestä myyjärouvasta ja hänen kotoisesta katukeittiöstään.

Silti kirjailija sipaisee arkeenkin usein jotain hengellistä, niin että kioskin pito alkaa vaikuttaa laupeudentyöltä, radion naisääni kuulostaa liturgiselta ja ystävien kesken jaettu ateria muistuttaa ehtoollista.

Ja jotain arjen ylittävää luen siitäkin, että kertojan katse viipyilee paljon taivaalla ja sen unenomaisissa näyissä, joita Haahtela kuvaa kuin lyyrikko: Mutta taivaalla pilvien väliin ratkesi sininen uoma, jossa pilkotti tähtiä, kuin puiden silmuja, joiden valolehdykät purskahtivat ulos avaruuden pimeään. 

Romaanin levollista, muistelevaa ja mietiskelevää perustunnelmaa vahvistaa tuon tuosta maiseman ylle satava lumi, ja musiikki-, kirjallisuus- ja kuvataideviitteet toistavat hienovaraisesti tarinan kaksoistodellisuuden teemaa. 

KUN KERTOJA MIETTII Lontoon Tate-museon Mark Rothko -huonetta, ajattelen, että Haahtelan trilogian romaaneilla on samantapainen hoivaava vaikutus kuin Rothkon maalauksilla.

Haahtelaa lukiessa maailma tuntuu hetken hyvältä ja kauniilta. Ihmiset ovat toisilleen ystävällisiä ja avuliaita, murheelliset tulevat lohdutetuiksi, eikä yhteisyyttä kaipaava jää yksin.

Siinä syitä, miksi Jaakobin portaita ei millään malttaisi laskea käsistään, ei vaikka romaani oikeastaan päättyy kaksikin kertaa, ensin Jerusalemin katujen mukaansa tempaavaan iltahälyyn ja sitten helsinkiläisen antikvariaatin vanhojen kirjojen hyvää tekevään hiljaisuuteen.

Joel Haahtela. Kuva Dorit Salutskij