Irene Vallejo: Papyrus



Kirjan luomiskertomus on esseekirjallisuutta parhaimmillaan  


Irene Vallejo: Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina. Suom. Taina Helkamo. S&S 2021. 650 s.


Espanjalaisen Irene Vallejon (s. 1979) ensimmäinen tietokirja Papyrus on retki kirjan syntyhistoriaan. Se on niin kiinnostava ja innostava, että sen ajatuksia on pakko pysähdellä miettimään ja jakamaan muillekin kuunteluetäisyydellä oleville.

Vallejon massiivista teosta ei kuitenkaan pysty lukemaan kuin pöydän ääressä. Kirjaa ei pitele käsissään pitkään edes nojatuolissa, makuuasennosta puhumattakaan. Lukiessa ajattelin haikeana aikoja, jolloin paksut romaanit ilmestyivät useina osina (Sota ja rauha I, Sota ja rauha II jne.). Puolen kilon paloina Papyrustakin olisi helpompi käsitellä.

Mutta lämpimät kiitokset suomentajana rivakasti urakoineelle Taina Helkamolle. Käännös on erinomainen, ja todennäköisesti kirjan tarina jatkuu, sillä Papyruksessa Vallejo pääsee vasta keskiajan kynnykselle Gutenbergista puhumattakaan.


VALLEJON TEOS ALKAA jännittävästi Kreikan teillä matkaavista oudoista ratsastajista. He eivät kuitenkaan metsästä orjia vaan kirjoja maailman suurimpaan kirjastoon Aleksandriaan. Eletään aikaa vähän jälkeen Aleksanteri Suuren kuoleman.

Varsinaisesti Papyrus jakaantuu kahteen pääosaan. Innostavan Kreikka keksii tulevaisuuden -osan jälkeen siirryin hieman epäluuloisena Rooman teille, mutta epäröin aiheetta. Vaikka roomalaiset osoittautuvat paljolti Kreikan kopioijiksi, Vallejon ote pitää, ja opittavaa ja ihmeteltävää riittää viimeisille sivuille ja niiden ylikin.

Silti Papyruksen valtavaan tietomäärään paneutuminen ei ainakaan minulta onnistuisi ilman esseistin harrastamia poikkeamia ja kevennyksiä. Vallejon kerronnassa faktatiedon kyljessä on runsaasti värikkäitä tarinoita ja anekdootteja, mielenkiintoisia ihmistyyppejä ja -kohtaloita, kirjoittajan henkilökohtaisia kokemuksia ja huumorilla höystettyjä kommentteja.

Huomaan olleeni täysin tietämätön vaikkapa Aleksanteri Suuren globalisaatiovisioista ja orjien kirjallisesta roolista kreikkalais-roomalaisessa maailmassa. Hämmästelen Platonin sensurointi-intoa ja kohtuullisuutta tähdentävän Senecan kiinteistökauppoja, enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin Sapfon ja hänen aikalaistensa luonnollisena pitämään "pedagogiseen homoseksualismiin". 

Mutta Papyrus ei ole vain historiaa, vaan Vallejo tekee jatkuvasti loikkia nykyaikaan. Kirjassa vilahtelee viittauksia yhtä lailla populaari- kuin korkeakulttuuriin, ja vähän väliä joutuu huomaamaan, kuinka "antiikkisia" useat nykypäivän ilmiöt pohjimmiltaan ovat.

Itse asiassa drag queeneja oli jo antiikin Kreikan teattereissa, ja psykoanalyysin ja keskusteluterapian pioneeri löytyy Korintin kaupungista paljon ennen ajanlaskumme alkua. Kiljuvaa, kyynelehtivää ja pyörtyilevää konserttiyleisöä ihmettelevälle kerrottakoon, että historian ensimmäinen tunnettu fani ja julkkisten bongaaja matkusti jo ensimmäisen vuosisadan alussa vaaroja uhmaten ja viikkotolkulla Roomaan katsomaan ihailemaansa kirjailijaa ja puhujaa Titus Liviusta.


ESINEENÄ KIRJA ON niin arkipäiväinen ja nykyään monen mielestä vanhanaikainenkin, että huomaan tyyten unohtaneeni, miten pitkän, vaivalloisen ja kekseliään kehityksen tulos se on. Merkkien alustoina on käytetty milloin mitäkin saatavilta löytyvää materiaalia: kiveä, kaislaa, silkkiä, nahkaa, puuta jne.

Ja kuinka luontevasti Vallejo johdattaakaan minut kuuntelemaan tarinankertojia ja ääneen lukijoita ja seuraamaan kirjurien, kopioijien, kääntäjien ja kuvittajien töitä. Kuljen vaeltavien kirjakauppiaiden matkassa ja pysähdyn kuuntelemaan köyhän runoilijan uusinta tuotantoa. Oleilen milloin loisteliaissa kirjasaleissa, milloin luostarien askeettisissa kirjakammioissa ja välillä hengitän kirjapölyä kirjakauppojen hämärissä nurkkauksissa.   

Samalla kun Papyrus todistaa kirjan sitkeästä voittokulusta, se kertoo myös kirjan monenlaisista väärinkäytöksistä, tuhoista ja vihollisista, välinpitämättömyydestä ja raivosta, kielloista, propagandasta, sensuurista ja kirjarovioista. Vallejon perusteelliset kuvaukset Aleksandrian kirjaston synnystä, kukoistuksesta ja erikoislaatuisuudesta ovat suuruudenhulluudessaankin valloittavia; Sarajevon kansalliskirjaston Jugoslavian sodan aikainen polttaminen kauhistuttaa ja raivostuttaa. 

Mutta kuten sanoin, huumoriakin löytyy. Kirjan hauskimpia kohtauksia on tutkija Vallejon ensikäynti Oxfordin yliopiston kunniakkaassa pääkirjastossa.

Kaikkien asiaankuluvien todistusten, pitkän ja perusteellisen kuulustelun, metallinpaljastimen ja laukkujentarkastuksen lisäksi tulija joutuu vielä vannomaan valan, että tottelisi sääntöjä. Etten varastaisi, en vahingoittasi enkä turmelisi yhtäkään kirjaa. Että en sytyttäisi kirjastoa tuleen enkä auttaisi aiheuttamaan tulipaloa katsellakseni [sitä]sitten pirullisesti nauttien. - Muistin äkkiä, miten jonkin lapsuudessa käsiini joutuneen romaanin sisäkannessa luki: Joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa!


KOKO TEOSTA AJATELLEN keskeisiksi käsitteiksi nousevat lukutaito ja sen edellytys kirjoittamisen synty ja kehitys. Niiden taianomaisuutta ja merkityksellisyyttä Vallejo hehkuttaa useaan otteeseen ja syystä.

Kirjojen ja lukutaidon myötä meille tarjoutuu pääsy yhteiseen muistiin ja menneisyyteen. Vallejo kertoo, kuinka keskiaikaisessa juutalaisyhteisössä ymmärrettiin lukutaidon valtava merkitys ja juhlittiin lapsen lukemaan oppimista näyttävin seremonioin. Tapa kannattaisi ottaa käyttöön uudelleen ja kaikissa kulttuureissa.

Kirjansa alussa Vallejo lainaa espanjalaista Antonio Basantaa, joka kirjoittaa: Lukeminen on aina siirtymä, matka, / on etäännyttävä itsestään löytääkseen itsensä. / Huolimatta siitä, että pysyttelemme lukiessamme tavallisesti paikallamme, / lukeminen tekee meistä nomadeja.

Juuri nomadeja Irene Vallejon Papyrys meistä tekee. Se kuljettaa lukijaansa kauas ja lähelle, vie vaeltamaan menneen ja nykyisen väliä ja katsomaan taakse, ympärille ja omaan itseen. Suosittelen kaikille toisenlaista seikkailukirjaa kaipaaville.

Irene Vallejo. Kuva Santiago Basello


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani