Pertti Lassila: Venetsia

 

Uppoavien unelmien kavalkadi

 Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s.


Essi päätti, että rakkauden säde oli paras unohtaa. Se oli ollut nuoruuden hupsutusta. Tauno oli tavallinen mies, ja hän itse oli tavallinen nainen. Ei heistä tarvinnut romaania kirjoittaa. Jos he viihtyivät keskenään ja tulivat hyvin toimeen, se riitti.

Pertti Lassila (s. 1949) on kuitenkin toista mieltä kuin Essi-niminen henkilö hänen uudessa romaanissaan Venetsia. Lassila kirjoittaa ihan tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisesta elämästään ja saa silti kiinnostumaan romaanistaan.

Osin syynä on Lassilan persoonallinen, lakoninen kerrontatapa, osin se, että hänen ihmisistään löytää niin paljon itseään, että lakkaa haikailemasta jännittävän juonen perään ja alkaa miettiä omaa olemistaan.

Olen aina pitänyt Lassilan pohdiskelevasta tyylistä. Runsaasti aforistisia tiivistyksiä sisältävä kerronta on nytkin parhaimmillaan luettuna, vaikka äänikirjojen suosio kasvaa. Perusviritykseltään Venetsia on kuitenkin edeltäjiään tummasävyisempi.

Lassilan romaaneissa tunnelma on usein haikea ja surumielinen, mutta Venetsiassa se on lähes lohduton. Ihmisten elämän onnen hetket ovat lähes olemattomat, ja vähäisetkin unelmat hajoavat nopeasti arjen rutiineihin.


KOLMEN HELSINKILÄISSUKUPOLVEN elämästä kertova romaani ajoittuu viime vuosisadan alusta 1970-luvulle. Ilmari Viitala saapuu Helsinkiin ennen ensimmäistä maailmansotaa, päätyy naimisiin varakkaan perheen tyttären kanssa ja nousee ennen pitkää suuren rautakaupan omistajaksi. Alpo Hänninen saa kansalaissodan jälkeen mieleisensä talonmiehenpaikan ja avioituu siivoustöitä tekevän Toininsa kanssa.

Kun pariskuntien lapset, sodista isänsä järjestelyjen avulla ehjänä selvinnyt ja insinööriksi valmistunut Tauno Viitala ja oikeustiedettä opiskellut pankkineiti Essi Hänninen, kohtaavat sattumalta eräänä vappuna Kaivopuistossa, molemmat ovat jo hyvän aikaa eläneet itsekseen ja nopeasti valmiita menemään yhteen.

Heidän poikansa Seppo on Suomen jälleenrakennuksen sukupolvea, mutta historian käännekohdista huolimatta Lassilan romaani ei ole ns. historiallinen romaani. Venetsia on ennen kaikkea kertomus elämän sattumanvaraisuudesta, pettävyydestä ja katoavuudesta. Ehkä voitaisiin puhua elämänkatsomuksellisesta romaanista tai ainakin ihmiselämän mietteliäästä tarkastelusta.


ROMAANIN ALKUPUOLELLA, kirjailijan kertoessa Ilmari Viitalan ja Alpo Hännisen vaiheista ja avioliitoista, tyyli on henkilöiden tekemisten lähes kuivakasta toteamista, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän nousevat esiin ihmisten odotukset, pettymykset ja muuttuvat käsitykset tyydyttävän elämän ja erityisesti avioliiton rakennuspuista.

Romaanissa ei ole perinteisen kaltaista päähenkilöä, mutta keskeinen rooli on luokkanousun tekevällä Essillä ja hänen ihmissuhteillaan. Niinpä Alpo ja Toini Hännisen avioliitto saa valaisua myös tyttären näkökulmasta, ja toisaalta anoppi-miniä-suhde paljastaa herrashenkisen Martta Viitalan vallankäytön kaikessa koleudessaan. Martan dominoiva suhde tahdottomaan Taunoon onkin Essin avio-onnen pahin torpedo. 

Ajan naiskuva on ikäiselleni lukijalle hyvin tunnistettava. Avioliitossaan Essi toistaa paljossa kotinsa kyseenalaista perintöä. Naiset seuraavat tarkasti läheistensä mielialoja ja toimivat sen mukaan. Yleensä he luopuvat tarpeistaan, sopeutuvat ja alistuvat. Romantiikkaa nainen saa elämäänsä enintään lastenhuoneen purjevenetapeteista, ja suurinta rakkautta on rakkaus omaan pienokaiseen. 

Sotasukupolvien miehet käyttäytyvät yksiviivaisemmin, määräilevät ja ovat puhumattomia. Vasta Seposta löydän uudenlaista tunneherkkyyttä ja haavoittuvuutta, mutta onko sekään avain onnelliseen elämään? Ennen pitkää maailman näkee sellaisena kuin on tottunut sen näkemään, ja lopulta sitä ei enää näe, koska luulee tietävänsä, millainen se on. Saman toistamista päivästä ja vuodesta toiseen.


MINUA IHASTUTTAA Lassilan pienieleinen psykologinen kuvaus. Se vaatii hidasta ja tarkkaavaista lukemista mutta palkitsee osuvuudellaan ja uskottavuudellaan. Ennen pitkää vähäpätöisiltäkin tuntuvat yksityiskohdat osoittautuvat merkityksellisiksi ja valaiseviksi henkilökuvauksen elementeiksi tai laajenevat elämänkysymyksiksi saakka.

Kun vainajan jäämistöstä löytyvä postimerkkikokoelma johtaa sen löytäjän täydellisiin virhepäätelmiin, alan pohtia, näinkö käsityksemme itsestämme, läheisistämme ja koko elämästä perustuu silkalle väärinkäsitykselle tai toivotulle tulkinnalle. Toisaalta taas tuntuu kovasti tutulta tajuta vasta läheisen kuoleman jälkeen, kuinka monilta osin rakaskin ihminen jäi arvoitukseksi. Ja mitä kaikkea häneltä olisi pitänytkään kysyä, ennen kuin kysyminen kävi mahdottomaksi!

Romaanin lukuisista symboleista ja metaforista näkyvin on toki Venetsia eli perintötaulu kanaalissa lipuvasta gondolista ja unelma romanttisesta matkasta veteen vajoavaan kaupunkiin. Valhetta kaikki, sekä kalliiksi luultu esine että luvattu ja unelmoitu matka.

Alakuloinen tunnelma syntyy paljolti myös kuoleman vääjäämättömyyden ja ajan olemuksen toistuvista pohdinnoista. Ajasta on vaikea saada minkäänlaista otetta tai käsitystä, ja kuolema lakaisee pian tieltään elämän merkityksellisyyden, jos sellaista on luullut olevan olemassa. Essi miettii:

Ihminen elää elämänsä, joka kestää ne vuodet, jotka se kestää. Elää kymmenen vuotta kauemmin tai kymmenen vuotta vähemmän aikaa. Jos kaukaa katsoo, siinä ei ole suurta eroa. Ihmisestä jää jäljelle tuhkaa ja tomua. Eivät ne paljon paina.

Pessimismiä vai realismia? Jotain lohduttavaa on kuitenkin Sepon merenrantahavainnossa, kun hän huomaa, että aallot, jotka vain kohosivat ja vaipuivat kukin omalla paikallaan vuoron perään, - - olivat [kuitenkin] kuin rajattoman ja hahmottoman olennon lakkaamaton hengitys. Olla osa kollektiivista hengitystä, siinä elämämme tarkoitus ja merkitys - ja Venetsia-romaanin pääväittämä?

Pertti Lassilan Venetsia puhuu tavallisten ihmistensä suulla kaikkea muuta kuin triviaaleista asioista. 

 

Pertti Lassila. Kuva: Liisa Takala

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani