27. heinäkuuta 2020


Anne Cathrine Bomann: Agathe 

Parantaja, paranna itsesi




Anne Cathrine Bomann: Agathe (Agathe, 2017). Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2020. 122 s.


Jos jään eläkkeelle 72-vuotiaana, työtä on jäljellä viisi kuukautta. Se tekee 22 viikkoa, ja jos kaikki potilaat tulevat, se tarkoittaa, että keskusteluja on vielä tasan 800. Peruutukset ja sairastumiset tietenkin pienentävät lukua. Se on lohdullinen ajatus, kaikesta huolimatta.

Tanskalaisen Anne  Cathrine Bomannin 1940-luvun lopun Pariisiin sijoittuva pienoisromaani Agathe kertoo psykiatrista, jonka työura alkaa olla lopussa hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Toisaalta hän vaikuttaa jo perin kyllästyneeltä työhönsä, toisaalta tuntee olonsa niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi, että olisi oikeastaan itse terapian tarpeessa.

Anne Cathrine Bomann on koulutukseltaan psykologi ja kotimaassaan tunnettu pöytätennistähti, jolle Pariisi on tuttu mm. taannoisena asuinpaikkana. Bomannin osoite Pariisissa oli sama kuin on hänen ensimmäisen proosateoksensa psykiatrilla, mutta muuten kirjailija sanoo kirjoittaneensa Agathessa puhdasta fiktiota.


ULKOISESTI AGATHESSA ei tapahdu paljoakaan. Psykiatri kulkee kotinsa ja työpaikkansa väliä ja laskee, miten monta vastaanottoaikaa hänellä enää on jäljellä. Hän yrittää uskotella itselleen, että eläkkeellä hänelle alkaa uusi elämä, mutta tosiasiassa tulevaisuus näyttää nykyisyyttäkin tyhjemmältä.

Ohitin ison hyvinhoidetun talon, jonka ulkoseinillä kiipeili peltokiertoa. Olohuoneessa televisio valaisi lihavan naisen vahamaisia kasvoja. Oliko minun tosiaan tarkoitus käyttää loppuelämäni siihen, että katsoisin tuollaisesta kapineesta tuntemattomien ihmisten kuvia, istuttaisin kukkia puutarhaan ja sen lisäksi vain nukkuisin, söisin ja seuraisin ruumiini rapistumista?

Tohtorilla, jonka pitäisi auttaa potilaitaan selviytymään ihmissuhdeongelmistaan, ei itsellään ole ihmissuhteita lainkaan. Hänellä ei ole omaisia, potilaitaan hän pitää rasittavina, eikä hän halua olla tekemisissä kenenkään lähistöltään löytyvän kanssa. Pitkäaikaista naapuriaan hän ei edes tunne, vastaanottoapulaiseensa hän pitää etäisyyttä, ja apua tarvitsevalta lapselta hän piiloutuu verhon taakse.

Vasta, kun hänen vastaanotolleen saapuu väen väkisin nuorehko saksalainen nainen Agathe Zimmermann, hänen sisällään alkaa hiljakseen tapahtua jotain, josta hän itsekin hämmentyy.

Agathe ei jääkään vain altavastaajaksi vaan haastaa terapeuttinsa. Lapsuudessaan näkymättömäksi pakotettu potilas ajaa tohtorinsa huomaamaan, että tämäkin on näkymätön, tosin omaa syytään, ja hoitosuhde muuttuu vastavuoroiseksi.


BOMANN KUVAA hienovaraisesti ja samalla herttaisen humoristisesti, kuinka pystyynkuollut vanha mies alkaa osoittaa ympäristölleen elämän merkkejä: uteliaisuutta, kiinnostusta, avuliaisuutta ja ystävällisyyttä. Kirjailija esittelee tohtorin sosiaalistumisprosessia hyvinkin tavallisin mutta harkituin kohtauksin, ja tohtorin tunne-elämän muutokset tarjoillaan yhtä pienin ja osoittelemattomin ja silti merkitsevin esimerkein.

Romaaniin sopii mainiosti vanha luonnehdinta "pieni on kaunista". Tarinassa on kaunista sen vaatimattomuus, arkisuus ja kielen ja tyylin harkittu niukkuus. Romaani ei pidä itsestään ääntä, mutta kaikella on paikkansa ja tehtävänsä. Tohtorin muutosprosessia kuvaava symboliikka on sekin tavanomaista mutta tuntuu sellaisena osuvalta ja oikealta.

Vanhetessa ei voi välttyä ajattelemasta kuolemaa, ja romaanissa kuolema on muutenkin vahvasti läsnä. Vaan miten on laita toisen ikivanhan teeman: rakkauden?

Sitäkin Bomann käsittelee miellyttävän koruttomasti ja salaperäisesti, ja jättää lopulta tarinansa auki kuin lukijaa härnäten. Päättäköön itse kukin, mitä avoimen oven takana tapahtuu. Se ainakin käy selväksi jo takakannen tekstistä, että tohtorin elämässä on alkanut aivan uusi vaihe.

Anne Cathrine Bomann. Kuva: Diana Juncher





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit