23. heinäkuuta 2020


Hannu Väisänen: Märkä turbaani 

Hyväntuulisia tarinoita pariisilaisen tornitalon uumenista 




Hannu Väisänen: Märkä turbaani. Otava 2020. 318 s.


Kuvataiteilijan ja kirjailijan Hannu Väisäsen (s. 1951) uusi kokoelma Märkä turbaani on siepannut nimensä yhdestä kokoelman kahdeksastatoista kertomuksesta ja viestii mainiosti, minkätyyppisistä tarinoista kirjassa on kyse. Väisänen kirjoittaa aina veitikka silmänurkassa, vaikka aihe olisi miten vakava tai traaginen tahansa. Niinpä Märkää turbaaniakin sopii suositella kaikille hyvän tuulen tankkausta kaipaaville.

Lukunautintoon kuuluu tietysti myös se, että Väisäselle tyypilliset leikkimielisyys, iloittelu ja kekseliäisyys eivät syö hetkeksikään tarinoiden tyyli- ja kielitaituruutta. Väisäsellä on sana suvereenisti hallussaan, kertoi hän sitten kreikkalaisesta remontista tai loppiaistortun sattumista.


ENSIN ON KUITENKIN KERROTTAVA tapahtumapaikka ja nimettävä tapahtumien silminnäkijä eli kertoja.

Uuden kokoelman kertomukset paikantuvat La Défenseen, Pariisin laidalla sijaitsevaan moderniin liikekaupunginosaan, jossa melkein kaikki seinäpinnat olivat lasia tai jotain lasintapaista, suoraa, kaartuvaa, pullistuvaa, serigrafioin koristeltua tai valokalvoilla varustettua. Tänne mitä erilaisimpien pilvenpiirtäjien keskittymään Väisänen pystyttää 37-kerroksisen Eevan torninsa, jonka 36. kerroksessa asuu kirjan kertoja, 13-vuotias Anatole.

Isänsä kanssa asustavasta terävästä Anatolesta tulee nopeasti mieleen Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero-sarjan päähenkilö nuorena. Sukulaissieluja ollaan niin kärsimyksissä kuin valoisassa, itseironisessa elämänasenteessakin, vaikka Oulun kasarmialue ja Pariisin pilvenpiirtäjärypäs tuntuvat kasvuympäristöinä olevan toisistaan valovuosien päässä.

Anatole kärsii paitsi vanhanaikaisesta nimestään, myös kasvojensa maitokahvinvärisistä laikuista ja selkänsä mutkia suoristavasta "yökorsetistaan" mutta tulee toimeen erilaisuutensa kanssa ja on ehkä juuri sen ansiosta terävä ihmistarkkailija ja lahjakas havaintojensa sanoittaja.

Eevan tornissa asuukin mitä originelleimpia tyyppejä tornin portaiden laskemiseen erikoistunneesta harmaasilmäisestä Bentleyn omistajasta vanhoja tietokoneita keräilevään iättömään pikku herraan ja nettisivulla kyseenalaisia palvelujaan tarjoavasta valkaistusta neiti Nicolesta surkastuneita kiharoitaan märillä pyyhkeillä herättelevään rouva Talocheen.

Lisää erikoisia ihmisiä löytyy maaseudulta, jonne Anatole joutuu lomillaan äitinsä ja tämän kulloisenkin miesystävän luokse, jotta ohimoitaan värjäävä isä voisi rauhassa etsiä uutta täydennystä parivuoteensa toiselle puoliskolle. Anatolen koulupolussa on sosiaalisessa mielessä erinäisiä kuoppia, mutta maaseudulla putkimiehen pojat Tumppi ja Mäski ottavat hänet avosylin mukaan imppausrinkiinsä.


TORNIN OMALAATUISET ASUKKAAT muistuttavat kovasti Hannu Väisäsen kolmen vuoden takaisen kuvitetun kertomuskokoelman Esi-isät hahmoja. Esikartanonsa rinteillä asustelevat esi-isät ovat nyt muuttaneet pariisilaiseen tornitaloon ja elävät kuta kuinkin tosielämää, mutta annos satusetää Hannu Väisäsessä on lukijan riemuksi edelleen.

Tällä kertaa Väisänen "kuvittaa" tarinansa vain verrattomalla verbaliikallaan. Kun asialla kuitenkin on kuvataiteilija, ihmiset ja ympäristöt ovat täynnä muotoja, värejä, sävyjä, valoa ja varjoa ja niiden lisäksi vielä tuoksuja, makuja, kosketuksia, ääniä, sanalla sanoen kiihokkeita laidasta laitaan.  

Kuvauksen keskiössä ovat silti aina ihmiset, usein poloiset mutta heikkouksineenkin rakastettavat. Vaikka Väisänen ei henkilökuvauksessaan pyri erityisen syvälle, hänen kuvaamissaan olennoissa on aina tunnistettavuutta ja heillä on syynsä käytökseensä.

Useimmiten kertomuksisssa on tavalla tai toisella kyse on rakkaudesta tai sen puuttumisesta, vanhan rakkauden sammumisesta tai uuden leimahtamisesta, rakkauden odottamisesta, tarjoamisesta tai sen tylystä torjumisesta. Yksinäisyyttä potee yksi jos toinenkin tornin asukkaista, mutta oi sitä onnea, kun rakastavaiset löytävät toisensa!


VÄISÄSEN MIELIKUVITUS tuntuu lähes rajattomalta, mutta - Anatolen sanoja lainatakseni - se ei ole sitä, että pyörittää vain suuren mustekalan lonkeroita otsalohkossaan vaan sitä, että kehittää jonkinlaista eheyttä ja sellaista liimaa, että särkyneet osat eivät voi särkyä toiseen kertaan - oli sitten kyse kirjan henkilöiden, kirjoittajan tai lukijoiden säröistä ja sirpaleista. Siinä samalla Väisäsen kokoelman pääteema.

Samantapaisia mietteitä ja määritelmiä putoilee Märästä turbaanista tämän tästä, ja vaikka niiden aiheet olisivat ikivanhoja, ilmaisultaan ne ovat ihastuttavan omaperäisiä.

Rakenteeltaan Märkä turbaani muistuttaa kertomuskokoelmaa, mutta sitä lukee kuin romaania. Väisänen on luonut tornitaloonsa pienoismaailman, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka kuvaa, ei enempää eikä vähempää kuin elämää.

Ja millaista elämää! Eevan tornin värikäs elämä vertautuu mielestäni hyvin romaanin lopun kuvaukseen La Défensen keskusaukion karusellista, jossa sähköjohdot eivät ole täysin toimintakykyisiä ja liike on siksi epätasaista ja nykivää, mutta jonkinlainen kansalaistottelemattomuus ja ilon anarkia näyttivät pyörittävän sitä.

Karuselli pyörii jo! Hyppää kyytiin!


Hannu Väisänen. Kuva Paula Kukkonen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit