3. syyskuuta 2019


Kurt Sontheimer: Hannah Arendt - Suuren ajattelijan elämä 

"Haluan ymmärtää!" 


Kurt Sontheimer: Hannah Arendt. Suuren ajattelijan elämä (Hannah Arendt. Der Weg einer grossen Denkerin, 2006). Suom. Maija Pietikäinen. Into 2019. 245 s.



Saksanjuutalainen filosifi ja poliittinen teoreetikko Hannah Arendt (1906-1975) muistetaan erityisesti kahdesta asiasta: opiskeluaikaisesta suhteestaan opettajaansa Martin Heideggeriin ja raportistaan, jonka hän laati Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa 1961. Molemmat "skandaalit" ovat pääaineistona Margarethe von Trottan palkintoja keränneessä elokuvassa Hannah Arendt - The Woman Who saw Banality in Evil (2012).

Hannah Arendtin elämä ja työ ovat olleet monen tutkijan työsarka, ja hänen persoonastaan ja ajattelustaan on olemassa useita kokonaisesityksiä. Saksalainen politiikan tutkija ja professori Kurt Sontheimer on kuitenkin (hiukan omahyväisesti) sitä mieltä, että hänen kirjansa Hannah Arendt - Suuren ajattelijan elämä antaa aiempia teoksia todellisemman kuvan kohteestaan.

Teos on suunnattu laajalle yleisölle, ja esipuheessaan Sontheimer sanoo tarkoitaneensa sen johdatukseksi Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Kirjoittaja toivoo, että kirja sytyttäisi lukijassa halun tutustua Arendtin tuotantoon.


OLEN LUKENUT viime aikoina elämäkertoja lähinnä kuvataiteilijoista, ja odotin Arendt-teoksesta jotain samantapaista.

Ajattelin, että kirjoittaja etenisi kronologisesti Arendtin elämänvaiheita ja töitä linkittäen. Saisin tietää tarkasti, missä vaiheessa Arendt oli kiinnostunut mistäkin aiheesta ja miten hänen ajattelunsa ja työnsä muuttuivat olosuhteiden myötä. Samalla toivoin, että kirjoittaja valaisisi Arendtin ajattelun tärkeimpiä teemoja vähän samaan tapaan, kuin taiteilijaelämäkerroissa kirjoittaja avaa kuvataiteilijan kunkin vaiheen merkittävimpiä maalauksia.

Sontheimer toimii toisella tavalla.

Suuren ajattelijan elämä eli elämänvaiheet kerrotaan pääkohdittain kirjan alussa muutamalla kymmenellä sivulla. Seuraavissa pääluvuissa kirjoittaja keskittyy ensin Arendtin merkittävimpiin teoksiin ja niiden antiin ja sitten hänen poliittisiin esseisiinsä. Eichmann-oikeudenkäynti ja Arendtin lähipiirin ihmiset saavat omat lukunsa, ja viimeinen kokoava pääluku on nimetty Hannah Arendtin henkiseksi testamentiksi.

Kirjan rakenne on tutkijamaisen selkeä mutta toisteinen, eikä elävää ihmiskuvaa ole oikein syntyäkseen. Arendtin monivaiheinen elämä kouluvuosien Königsbergistä eri yliopistokaupunkien kautta Pariisiin ja New Yorkiin piirtyy kuitenkin hyvin näkyviin.


KIINNOSTAVIMPIA ETAPPEJA ovat Marburg ja Heidelberg.

Marburg-kausi ja 18-vuotiaan Arendtin suhde filosofi Heideggeriin jäi salailuvaikeuksien takia lyhytaikaiseksi, mutta Heidelbergissa syntyi Arendtin väitöskirja kirkkoisä Augustinuksen rakkauskäsityksestä professori Karl Jaspersin ohjauksessa vaikeuksitta ja nopeasti. Jaspersista ja Arendtista tuli elinikäiset ystävykset.

Arendt - Heidegger - Jaspers -kuvio on kiinnostava, vaikka sitä ei Sontheimerin kirjassa nostetakaan esiin. Kansallissosialismin nousu vaikutti kaikkien kolmen kohtaloon merkittävästi mutta eri tavoin.

Heideggerin ja Jaspersin ystävyys katkesi, kun Heidegger asettui puolustamaan Hitlerin toimia ja liittyi jäseneksi kansallissosialisteihin. Jaspers vastusti kansallissosialismia avoimesti ja erotettiin virastaan. Jaspers ei kuitenkaan suostunut muuttamaan maasta, ja ystävät joutuivat piilottelemaan hänen juutalaissyntyistä vaimoaan natseilta pitkiä aikoja.

Arendt pidätettiin, mutta hän pääsi pakenemaan ensin Ranskaan ja sieltä toisen miehensä Heinrich Blücherin  kanssa vuonna 1941 Yhdysvaltoihin.

Natsismin aiheuttamasta pitkästä välirikosta huolimatta Hannah Arendt on tunnustanut saaneensa Heideggeriltä ajatteluunsa merkittäviä aineksia. Enemmän yhtäläisyyksiä löytyy kuitenkin Arendtin ja Jaspersin ajattelusta ja käsityksistä, ja niistä olisin mieluusti lukenut edes yhden alaluvun verran.


ARENDTIN AJATTELUN kehitystä esitellessään Sontheimer kiinnittää perustellusti päähuomionsa Arendtin teoksiin Totalitarismin synty (1951) ja The Human Condition (1958; suom. Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot).

Kansallissosialismia ja bolsevismia ruotiva Totalitarismin synty herätti jo rinnastuksellaan kiivasta keskustelua, ja useat historioitsijat pitivät Arendtia muutenkin liian omaperäisenä ja -päisenä tutkijaksi. Myös Sontheimer korostaa Arendtin ehdottomuutta pysyä koulukuntien ulkopuolella, "omillaan".

Kun Arendt - totalitarismin kauhut henkilökohtaisesti kokeneena - peräänkuuluttaa seuraavassa tärkeässä teoksessaan Vita Activassa totalitarismin hylkäämistä ja sen sijasta politiikkaa, jossa monenlaiset, keskenään tasa-arvoiset ihmiset toimivat yhdessä vapaasti ja luovasti yhteisön hyväksi, kriitikoiden kuoro on edelleen äänekäs.

Vaikeaselkoisia, tulkinnanvaraisia ja epäsystemaattisia - siinä muutamia luonnehdintoja Hannah Arendtin teoksista. Helpommin Arendtin ajatteluun pääsee Sontheimerinkin mukaan sisälle hänen poliittisten esseidensä avulla.


SONTHEIMER NOSTAA ESILLE esseitä, joissa Arendt käsittelee mm. sodan runteleman Saksan tilannetta ja Yhdysvaltoja Vietnamin sodan aiheuttamassa kriisissä, mutta hurjimmat seuraukset Arendtin julkisuuskuvassa aiheutti kuitenkin hänen kiistelty Eichmann-kirjansa. Siitä suuttuivat myös monet juutalaisyhteisöt.

Eichmann haluttiin nähdä pahuuden hirviömäisenä ruumiillistumana, mutta Arendt piti häntä arkipäiväisenä hallintovirkamiehenä, jollainen ei ota tekemisistään henkilökohtaista vastuuta vaan tottelee alistuneena hänelle annettuja käskyjä. Holokaustin uhrien kannalta tällainen näkemys vaikutti provokaatiolta.

Kun Arendt lisäksi uskalsi väittää myös niin kutsuttujen juutalaisneuvostojen olevan vastuussa "loppuratkaisun" toteuttamisesta, hänet leimattiin sydämettömäksi, ivalliseksi ja ylimieliseksi ihmiseksi, jolta puuttui kyky rakastaa juutalaista kansaansa.

Arendtin vastaus kauhistelijoille kertoo hänen suoruudestaan ja rohkeudestaan: Olette täysin oikeassa - - en ole koskaan elämässäni "rakastanut" mitään kansaa tai yhteisöä - -.  Rakastan tosiasiassa vain ystäviäni ja olen kaikkeen muuhun rakkauteen kykenemätön.

Arendt halusi ymmärtää, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut ja tapahtui ja selitti ymmärtämisen merkitsevän hänelle todellisuuden kohtaamista ennakkoluulottomasti ja tarkkaavaisesti ja sen kestämistä, näyttipä se millaiselta tahansa. 


KIRJANSA LOPPUPUOLELLA Sontheimer nostaa vihdoin näkyvästi esiin pitkin matkaa kaipaamani asian: Hannah Arendtin ajattelun annin ja merkityksen tämän päivän politiikanteolle.

Jo sillä, että Arendt yrittää parhaansa mukaan kaivaa esiin keinoja, joilla voitaisiin tunnistaa ja torjua totalitaarisia tendenssejä, on edelleen merkitystä. Erityisen tärkeänä Sontheimer pitää kuitenkin kauan vailla mitään kansalaisuutta eläneen Arendtin "kansalaisuusjulistusta", jonka mukaan jokaiselle kansalaiselle on taattava oikeus oikeuksiin!

Ilman kansalaisuutta ihmisellä ei ole kotia eikä ihmisarvoa ja hänet sysätään syrjään kaikesta poliittisesta toiminnasta. - Mitä silloin tapahtuu, siitä saamme tietoa jatkuvasti.


KURT SONTHEIMERIN ARENDT-teos tarjoaa siinä määrin kiinnostavaa tietoa ja ajattelemisen aihetta, että sitä olisi mukava vain kiitellä. Mutta mm. teoksen ilmaisulliset puutteet harmittavat.

Alkuperäistä tekstiä ei tietenkään voi parannella, vaikka välillä tekisikin mieli neuvoa kirjoittajaa: vähemmän tyhjäkäyntiä, hehkutusta ja sanahelinää ja mieluummin sitaatteja Arendtilta kuin häntä kehuskelevilta tutkijoilta.

Suomennosta olisi kuitenkin ollut mahdollisuus hioa. Kun muutenkin tarkkuutta vaativan tekstin käännöstä lukiessa törmään tämän tästä kankeisiin lauserakenteisiin ja outoihin sananvalintoihin, sisällön tarjoama ilo hupenee uhkaavasti. - Haluan nauttia ja ymmärtää, en kompuroida enkä kummastella!




Kommentit

  1. Harvoin olen lukenut kirja-arvostelua, jossa otsikko ja sisältö ovat näin räikeässä ristiriidassa keskenään. Ymmärtäminen loistaa poissaolollaan, mutta opettajan (omahyväistä) punakynää ja karttakeppiä löytyy sitäkin enemmän. Arvostelun fokushan on siinä, miltä osin Sontheimerin kirja ei vastaa kirjoittajan odotuksia huipentuen tämän ohjeisiin Sontheimerille, kuinka hänen olisi tullut kirjoittaa kirja Arendtista! Mitäpä siitä, että tämä sattuu tuntemaan filosofin elämän ja tuotannon läpikotaisin, osaa arvioida sitä punnitusti ja kirjoittaa siitä asiantuntevasti ja älykkäästi - ja on kotimaassaan arvostettu professori, joka on opettanut niin Berliinissä kuin Münchenissä. Kemiläisopettaja tietää paremmin - nähtyään Arendtia käsittelevän filmin!

    Jos haluaa "iloita ja nauttia", ei kenties kannata valita siihen tarkoitukseen filosofista teosta! Erinomainen kääntäjä sen sijaan osoittaa aiheensa suurta ymmärtämiskykyä ja pieteettiä kääntäessään Arendtin mutkikkaita ja kiinnostavia ajatuskulkuja vetämättä mutkia suoraksi. Todennäköisesti nuo "oudot sanavalinnatkin" ovat filosofisia käsitteitä, joita kääntäjä osaa asiantuntevasti käyttää. Filosofia kun sattuu olemaan tieteenala, joka on ikävä kyllä ponnistettava ajatteluaan!

    Lotta Metsänaho, Jyväskylä

    VastaaPoista
  2. Kiitos palautteesta, Lotta. Kritiikki on aina paikallaan. On pakko miettiä sanomaansa ja sanomisensa tapaa uudestaan. Jokin meni pieleen, kun sait sellaisen käsityksen, että tarkoitukseni oli teilata Sontheimerin Arendt-kirja. Semmoiseen minulla ei todellakaan ole halua eikä kykyä.

    Otin selville kirjoittajan taustan, ja lukijana halusin avoimesti näyttää filosofisen tietämättömyyteni paljastamalla mm. sen, millaisin ennakko-odotuksin tartuin kirjaan. Ajattelin, että kirjoitukseni lukijalla olisi oikeus tietää, mistä lähtökohdista käsin kirjaa luin, ja ottaa juttuni sen mukaisesti vastaan. Reaktiostasi päätellen epäonnistuin pyrkimyksessäni.

    Kun mainitsen kirjoitukseni alussa von Trottan filmin, teen sen blogini lukijoiden muistin herättelyksi eli siksi, että he mahdollisesti kiinnostuisivat esiteltävästä kirjasta. En kirjoita kuitenkaan blogiani mainostarkoituksessa vaan haluan kertoa kirjoista oman kokemukseni ja perustella sen parhaani mukaan.

    Jos luet juttuni uudelleen, huomaat, että pääosin käyn Arendt-kirjasta läpi kirjan sisältöä, ja sillä mielellä, että lukijani inostuisi Arendtista, hänen vaiheistaan ja ajattelustaan. En juttuni lopussakaan yritä neuvoa, miten kirjoittajan olisi pitänyt Arendtista kirjoittaa, vaan kerron, mitkä seikat itse tekstissä (ei siis sisällössä) ja suomennoksessa (siis kielessä) minua häiritsivät.

    Kun kirjan tekijä esipuheessaan sanoo tähdänneensä kirjan "laajalle yleisölle" ja "johdatukseksi", päättelin, että kuuluisin hyvinkin oletettuun kohderyhmään eli niihin, jotka haluavat oppia uutta ja lisää, "ymmärtää" - ja olla siitä hyvillään. Uuden opettelu ja oppiminen tuottaa varmasti monelle muullekin "iloa ja nautintoa", eikä luetusta nauttiminen mielestäni sodi vaikeaankaan tekstiin tarttumista vastaan. Useimmiten juuri ponnistelua vaativa lukukokemus on palkitsevin.

    Yritän parantaa viestintätaitojani. Kirjallisuudesta kirjoitetut blogikirjoitukset ovat kuitenkin paljolti mielipidetekstejä, ja sellaiset joskus ihastuttavat ja joskus ärsyttävät. Siitä yritän pitää huolen, että kirjoitukseni eivät heikennä kenenkään lukuintoa.

    Terveisin,
    Raija H.







    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit