25. syyskuuta 2019


Petri Tamminen: Musta vyö 

Kuolemanvakava aikuistumisprosessi


Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. 175 s.


Kun romaanin nimi on Musta vyö, mieleen tulevat heti itämaiset kamppailulajit ja niiden vyökoodisto. Petri Tammisen (s. 1966) uuden romaanin musta vyö osoittautuu kuitenkin jo kirjan alussa kertojan isän kadoksissa olevaksi nahkavyöksi, jota kertoja etsiskelee kannattelemaan hautajaishousujaan.

Pojan silmissä isä on ollut yhtä ylivoimainen kuin mustan vyön mestarit. Poika tuntee, ettei pärjää maailmassa yhtä hyvin kuin isä. Häneltä puuttuu isälle ominainen itseluottamus, ja siksi hän on tottunut jarruttamaan ja peruuttamaan silloinkin, kun tulisi kiihdyttää ja käydä rohkeasti kohti.

Vielä aikuisena, aviomiehenä  ja kahden jo omille teilleen lähteneen lapsen isänä, hän on pelokas kuin pikkupoika. Kun vanha isä yllättäen kuolee, siihenastiset lukemattomat pienet ja jotakuinkin siedettävät pelot saavat seurakseen lamaannuttavan kuolemanpelon. Masennustaan kertoja hoitelee vuoroin olohuoneen matolla ja puutarhakeinussa.


MUSTA VYÖ  on ns. autofiktiota eli kirjailijan omiin kokemuksiin todennettavasti nojaavaa kirjallisuutta, jossa kirjailija itse esiintyy päähenkilönä ja kertojana. Vaikka romaanin aihe, isän kuolema, on vakava, Petri Tamminen kirjoittaa siitä ja sen kertojassa aikaansaamista reaktiosta tuttuun itseironiseen ja lakoniseen tyyliinsä.

Takakansiteksti luonnehtii romaania tragikoomiseksi, mutta käyttäisin mieluummin sanaa komitraaginen, paino traagisella, jos sellainen termi sallitaan. Käy nimittäin niin, että alun kepeyden jälkeen tarina vakavoituu. Isän "Otetaas nyt järki käteen" -ohje ei tahdo millään toimia, kun kuolema  ja syyllisyys alkavat myllätä kertojan mieltä.

Vanhempansa kirkkomaalle saatellut lukija tunnistaa Mustasta vyöstä runsaasti omia ajatuksiaan ja tuntojaan. Välistä ne matkan päästä naurattavat, välistä vetävät edelleen totiseksi.

Jo hautajaiset tuottavat monenlaista päänvaivaa. Miten uudessa, oudossa tilanteessa pitäisi käyttäytyä? Kuinka suhtautua osaa ottaviin? Saako itkeä vai pitääkö? Onko turvallisinta tuijottaa kappelin lattialaattojen saumoja vai papin kaavun alta vilkkuvia sähkönsinisiä sukkia.

Kun kertoja hautajaisten jälkeen ryhtyy oikein työkseen ajattelemaan kuolemaa ja erityisesti omaansa ja ryydittää kuolemanpelkoaan "olisi pitänyt" ja "ei olisi pitänyt" -muistoillaan, sivutuki alkaa olla enemmän kuin tarpeen. Ratkaisevaa apua tarjoaa viisas vaimo: on sinun vuorosi olla aikuinen.


MITÄÄN SELKEÄÄ surutyöreseptiä romaanista ei löydy, mutta monia pieniä, hyvää tekeviä asioita Tammisella on tarjota ahdistuneen sankarinsa toipumista edistämään.

Usein kertojan mietteet tiivistyvät napakoiksi aforismeiksi, joita lukijakin pysähtyy pähkäilemään: Aikuistuminen oli yksinäisyyden muoto. Yksinäisyys oli pelon mittayksikkö. Ei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseensä. Se on sitä että luottaa toisiin.

Isää ajatellen on tietysti liian myöhäistä ymmärtää, että oikeastaan hän on ollut hieno mies ja tehnyt parhaansa pojan rohkaisemiseksi. Kertoja alkaa hävetä jurottavaa käytöstään ja kirjojensa tunnekylmiä, jyrääviä isätyyppejä ja janoaa anteeksiantoa. Isältä sellaista on vaikea enää saada, mutta pienin arkisin liikahduksin elämä alkaa löytää normaalit uomansa.
Petri Tamminen. Kuva: Jonne Räsänen

Ihminen voi päättää yrittää, on vaimon tiukka neuvo lamaantuneelle. Se sopii hyvin yhteen isän viimeisten sanojen kanssa: Sinne pitää mennä, se on elämää - mitä sinne ja se sitten eri yhteyksissä tarkoittavatkin.

Petri Tamminen ei kirjoita Mustassa vyössä ensimmäistä kertaa siitä suomalaisesta miestyypistä, jolle paras paikka on piilopaikka, keskustelu töksäyttelyä ja tunteet yhtä kiusallisia näyttää kuin katsoa. Silti Tammisen tyypit ja tyyli valloittavat aina jo ensi repliikillään ja jättävät tarinan päätyttyä odottamaan seuraavaa tulemistaan.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit