22. helmikuuta 2019



Hyvästijättö kanadalaiselle kalastajakylälle


Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on kipeästä aiheestaan huolimatta lempeää luettavaa


Emma Hooper: Koti-ikävän laulut (Our Homesick Songs, 2018). Suom. Satu Karhulahti. Gummerus 2019. 379 s.



Kirjailija ja muusikko Emma Hooper tuli tutuksi suomalaislukijoille nelisen vuotta sitten, kun hän  vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Etta ja Otto ja Russell ja James (Kirjareppu 7.4.2015). Kanadan Albertassa kasvanut Hooper asuu nykyään Britanniassa mutta kirjoittaa toisessakin romaanissaan Koti-ikävän laulut vanhasta kotimaastaan.

Vaikka Etta, Otto ja Russell ovat ikäihmisiä ja Koti-ikävän lauluissa pääroolit on kirjoitettu yksitoistavuotiaalle Finnille ja hänen neljä vuotta vanhemmalle sisarelleen Coralle, romaaneilla on paljon yhteistä.

Molemmista löytyy karkaamista ja matkantekoa, arjen askareita, erikoista kirjepostia ja mielikuvituksen lentoa. Meri vaikuttaa kummassakin tarinassa tapahtumiin ratkaisevasti, ja luonnolla eläimineen ja kasveineen on kertomuksissa vankka sijansa. Mediamylläkkääkin on edelleen tarjolla, ja paljon taidetta: soitto soi ja itetaide kukoistaa!

Ja mikä parasta: edeltäjänsä tavoin uusikin romaani huokuu lämpöä, toiveikkuutta ja hyväntahtoista huumoria, vaikka tarinassa käydään läpi varsin kipeitä muutoksia.


EMMA HOOPERIN esikoisromaanista kirjoittaessani huomaan verranneeni romaanin yksinkertaista, toistoihin nojaavaa, nopealukuista dialogia Nalle Puhin puheeseen, ja jonkinlainen miellyttävä lapsekkuus Hooperin tekstistä huokuu nytkin.

Cora oli käynyt Molly-tädin luona viulutunneilla. Hän oli ryhtynyt soittamaan kolmivuotiaana pienellä kaurahiutalepaketilla, johon oli piirtänyt kielet. Finn oli alkanut opetella harmonikan soittamista nelivuotiaana vanhalla takkapalkeella, joka oli maalattu vihreällä ja punaisella, joulun väreillä, ja jolle hän oli keksinyt uuden käyttötarkoituksen.
    Mutta onko soittaminen tärkeämpää kuin uudet kengät? Cora kysyi isältään. Onko? Oikeasti?
   On se, sanoi Aida.
   On se, [äiti] Martha sanoi puhelinlinjan toisessa päässä.
   Etkö sinä tykkää viulustasi? kysyi Finn.
   Viulusta saa sata dollaria, vastasi Cora.
   Kenellä sinun tutuistasi on sata dollaria? kysyi Finn.
   
Hooperin lyhytlauseinen, toisteinen tyyli sopii erikoisen hyvin nuoren Finnin ajatusten ja puheiden kuvaamiseen mutta toimii aikuistenkin kielenkäytössä. Toistoilla ja aukkoisuudella Hooper saa romaaninsa kielen ikään kuin leijumaan ja tekee tilaa tunteille ja ajatuksille.

Ja nuorella Finnillä onkin paljon pohdittavaa.

On nimittäin niin, että Newfoundlandin Big Running, Finnin kotikylä, tyhjenee tyhjenemistään. Kalastuksella eläneet asukkaat joutuvat hakeutumaan muualle töihin, kun kalat ovat mystisesti kadonneet.

Kun Finnin viimeiseen asti sinnittelevien vanhempien Aidenin ja Marthan on heidänkin pakko lähteä vuorokuukausittain töihin energiayhtiöön kauas pohjoiseen, aiemmin onnelliselle perheelle uhkaa käydä huonosti. Vanhempien etääntyessä toisistaan lapset vetäytyvät omiin puuhiinsa.


CORA JA FINN edustavat vastakkaisia tapoja reagoida kotiseutunsa kuihtumiseen. Cora stailaa saaren autiotaloja yksi kerrallaan eri maiksi, joihin hän haluaisi tutustua, ja saatuaan työnsä valmiiksi hankkiutuukin pakosalle. Finn sen sijaan ei hellitä. Hän tutkii kiinnostuneena kotirantojen flooraa ja faunaa ja ryhtyy kehittelemään huikeaa suunnitelmaa kylän ja sen elämän elvyttämiseksi.

Hooperin romaanin pohjavire on tummasävyinen. Idyllisten hetkien, karunkauniiden maisemien ja lasten fantasiamaailman vierellä kulkee kuin varjona raskas todellisuus.

Hooper näyttää, miten hankalaksi ja epätoivoiseksi elämä muuttuu autioituvalla syrjäseudulla. Romaanin pääjuoni sijoittuu1990-luvulle, mutta takaumilla Marthan ja Aidenin nuoruuteen 1970-luvulle Hooper herättää Big Runningin vielä kerran entiselleen ja liittää pariskunnan kotiseutunsa sukupolvien ketjuun - joka on nyt murheellisesti murenemassa.

Romaanin nimi vastaa hyvin kirjan sisältöä ja tunnelmaa. Kirjailija käyttää toistuvasti henkilöidensä tunteiden ja mielentilojen kuvailussa vanhojen  kansanlaulujen säkeitä, ja Coran viulu ja Finnin harmonikka siivittävät haikeina muutoksen kulkua.

Rva Callighan, Finnin originelli soitonopettaja ja liittolainen kylän pelastusoperaatiossa, kertoo suojatilleen kaikkien laulujen olevan oikeastaan koti-ikävän lauluja, iloistenkin, ja muistuttaa Finniä musiikin mahdista: -- yhdessä laulavista tulee liittolaisia. Väistämättä. Aina. Vaikka ne olisi muuten vihollisia ja etäisiä toisilleen tai molempia.



MINUA MIELLYTTÄÄ kovasti Emma Hooperin romaanien ihmiskuva. Kuten jo esikoisromaanissaan Hooper kirjoittaa myös Koti-ikävän lauluissa henkilöistään sosiaalisia ja syvästi inhimillisiä.

Hooper ei kuvaa pahuutta, eivätkä hänen henkilönsä ole erityisen heikkojakaan. He eivät ole kateita eivätkä katkeroidu. He tuntevat vastuunsa, tekevät parhaansa ja auttavat toisiaan. Kun elämä ja ympäristö tarjoavat yllin kyllin haasteita, voimiaan ei kannata tuhlata riitoihin ja rähinöintiin.

Koti-ikävän laulujen henkilöt ovat tunteellisia ja taiteellisia. He janoavat ja säteilevät lämpöä ja läheisyyttä, ja heillä on silmää ja korvaa myös reaalimaailman tuolle puolen. He kuulevat merenneitojen laulua, haltioituvat hohtavista meduusoista ja mykistyvät ja huolestuvat joutuessaan todistamaan jäävuoren ja jääkarhun kauneutta ja hätää:

He [Martha ja Finn] menivät paljon lähemmäksi jäävuorta kuin Finn oli ollut. Menivät niin lähelle kuin pääsivät antautumatta vaaraan ja kääntyivät niin, että veneen lampun valo osui suoraan vuoreen ja sai sen näyttämään valkokankaalta. Karhu ravasi edestakaisin lumisella ja jäisellä näyttämöllä korkealla heidän yläpuolellaan. Meidän pitää mennä kotiin ja hälyttää eläinpelastusyksikkö paikalle, sanoi Martha.
    Joo, sanoi Finn.
Emma Hooper. Kuva: Martin Tompkins
    He eivät kuitenkaan lähteneet heti. He jäivät paikoilleen ja katsoivat hiljaisina. Katselivat jääkarhua. Valtavaa, kaunista, yksinäistä karhua, joka ravasi edestakaisin.

Koti-ikävän laulut on lukuromaani sanan parhaassa merkityksessä. Saattaa olla, ettei se jätä paljonkaan pitkäkestoisia muistijälkiä, mutta se jättää myötätuntoiselle ja lempeälle mielelle. Ja sehän on jo paljon se.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit