keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

20. kesäkuuta 2018



Vainoa voi paeta, kohtaloaan ei 

Golnaz Hashemzadeh Bonden pakolaisnaisen tarina on intensiivinen ja haastava lukukokemus



Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017). Suom. Jaana Nikula. Otava 2018. 218 s.


Ruotsissa ilmestyy tiheään pakolaisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevää kaunokirjallisuutta. Hiljattain kirjoitin Kirjarepussa (11.4.2018) Johannes Anyurun vaikuttavasta, viime vuonna August-palkinnon saaneesta dystopiasta He hukkuvat äiriensä kyyneliin, ja jälleen olen esittelemässä  pakolaisuuteen kytkeytyvää romaania. Tällä kertaa kyseessä on Iranissa 1983 syntyneen Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani Olimme kerran.

Kirjailijan perhe pakeni Ruotsiin kirjailijan ollessa vasta pieni lapsi. En tiedä perheen vaiheiden yhteyksistä romaanin tapahtumiin, mutta kirjan minäkertoja Nahid on hänkin paennut Ruotsiin miehensä Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa.

Pariskunta on ollut mukana islamistista vallanpitoa vastustaneessa liikkeessä ikävin seurauksin. Toisinajattelijat on vaiennettu verisesti, ja Nahid ja Masood ymmärtävät tulevaisuutensa Iranissa mahdottomaksi. Mutkikkaiden järjestelyjen ja harhautusten jälkeen perhe on päätynyt Ruotsiin 1984.


ROMAANIN NYKYHETKESSÄ Nahid on jo viisikymppinen ja alkaa käydä läpi elämäänsä tylyn syöpädiagnoosin saatuaan. Hänen tilanteensa on varsin masentava.

Lääkäriunelmat ovat Ruotsissa kuihtuneet lähihoitajan töiksi, ja avioliittokin on pian maahanmuuton jälkeen kariutunut. Yhteydenpito kotimaahan on puhelinsoittojen varassa ja  suhde tyttäreen kompleksinen. Nahid on yksinäinen, katkera, oikukas ja pisteliäs. Miten näin on käynyt, ja miten tästä enää voi jatkaa eteenpäin?

Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa tiukkaa tekstiä päähenkilönsä ärhäkästä luonteesta ja kiivaasta taistelusta sairautta vastaan. Nahid tuntee elämän kohdelleen häntä epäreilusti ja purkaa vihaansa hoitohenkilöihin ja läheisiin. Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.

Pahempien ja parempien jaksojen vuorotellessa Nahidin tunteet lyövät laidasta laitaan. Kirjailija kuvaa kuolemanpelon ja elämännälän ristiaallokossa räpiköivää tuskaisaa naista niin uskottavasti ja kipeästi, että lukijakin nieleskelee.

Romaani ei silti missään vaiheessa sorru liikatunteellisuuteen. Uhrin rooliin Nahidista ei ole heikoimmillaankaan. Olen ylpeä vahvuudestani. Olen noussut joka kerta isku iskun jälkeen.


MYRSKYISÄSTI kulkee kirjan toinenkin pääteema, äidinrakkaus. Nahidin elämässä ainoa merkitsevä asia on enää tytär Aram. Rakastan häntä. Oikein todella. Hän on tärkeä minulle. Silti kommunikointi Aramin kanssa takkuaa. Tavan takaa äiti pahoittaa hyvää tarkoittavan tyttärensä mielen ja miettii: vanhemmuudesta minä en pidä, en ole koskaan pitänyt.

Tunneristiriitojen selityksiä löytyy jo hänen kotitaustastaan ja lisää oloista, joihin hän joutuu Ruotsissa. Vaikka Olimme kerran ei olekaan mikään naisasiaromaani, naisen ajatuksia ja asemaa se sivuaa usein ja syystä.

Romaanin perheväkivaltakohtaukset ovat rajuja mutta myös analyyttisiä. Miesvallan alla naisilla on kovin vähän suojautumiskeinoja ja yhteenottojen välikappaleiksi joutuvat myös lapset. Kierre jatkuu, ja syyllisyyttä tuntevan äidin on vaikea taipua autettavaksi toisenlaisessakaan hädässä.


SYYLLISYYS on Nahidin painolastina muutoinkin. Hän tuntee muuttuneensa lapsuusperheensä ylpeydestä sen hylkiöksi, ja hylkiön osan hän saa myös Ruotsissa. Hän potee tunnontuskia sisarensa ja toverinsa kuolemista, ikävöi Iraniin jääneitä perheenjäseniään ja kokee olevansa kansankodissa sen pohjasakkaa..

Tulkitsen romaanin nimen Olimme kerran tarkoittavan enää emme ole. Kun kaikki nuoruuden unelmat ovat särkyneet ja siteet entiseen lähes katkenneet, koko olemassaolo on vaakalaudalla, ellei peräti kadonnut. Bonde puhuu romaanissaan paljon juurettomuudesta, ja juuret ja käsistä maahan valuva hiekka ovat tarinan toistuvaa kuvastoa.

Juuret liittyvät romaanissa tiiviisti päähenkilön ajatuksiin merkityksellisestä elämästä. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan juurtumiseen? Mistä pakolainen löytää hänelle vieraassa maassa elämälleen merkityksen?

Vaikka kirjailija ei anna kysymyksiinsä suoria vastauksia, mahdollisia on tarjolla, ja tarinan päätös on lohdullinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran ei ole vain valituslaulu menetetyistä mahdollisuuksista. Se parkaisee voimallisesti kohti parempaa huomista.


Golnaz Hashemzadeh Bonde. Kuva: Helén Karlsson 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti