tiistai 3. lokakuuta 2017



3. lokakuuta 2017


Kirjoitan, jotta ymmärtäisin


Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kertoo tasapainoilusta elämässä ja rakkaudessa




Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen). Suom. Laura Beck. 459 s. Otava 2017.



- - kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä. Ja ajattelin että siitä kertomuksesta pitää tulla paljon todempi kuin Sepänpuiston uneksija ja muut kirjoittamani tarinat. Koska elimme sitä aikaa jota elimme. Koska on pimeyttä ja valoa.

Kjell Westön (s. 1961) uusin romaani Rikinkeltainen taivas on juuri se kirja, jota esikoisteoksellaan Sepänpuiston uneksija huomiota herättänyt minäkertoja suunnittelee. Hän haluaa kirjoittaa sukupolviromaanin suhteestaan Rabellien sisaruksiin Stellaan ja Alexiin, heidän varakkaaseen sukuunsa ja omiin keskiluokkaisiin vanhempiinsa. Lisäksi hän haluaa kirjoittaa nuoresta sukupolvesta: Stellan tyttärestä Sandrinesta eli Sandista, hänen poikaystävästään Amirista ja vanhan luokkatoverinsa Klasu Hjeltin pojasta Tommista.

Westön minäkertoja on historianopettajana ja kirjoittamalla toimeentulonsa ansaitseva 57-vuotias Lauttasaaressa asuva yksineläjä. Kun hänen lapsuudenystäväänsä Alex Rabellia on puukotettu keskellä katua ja hän itsekin tuntuu olevan maalitauluna, hän tietää olevansa omalla tavallaan syyllinen tapahtumiin ja alkaa käydä läpi vaiheitaan Rabellin liikemiessuvun lähipiirissä.

Romaanin aikajana ulottuu kesästä 1969 näihin päiviin, ja eteneminen tapahtuu aikajärjestyksessä, kuten historianopettajalle sopiikin.


TRILLERIMÄISEN AVAUKSEN JÄLKEEN romaani rauhoittuu, ja ennen pitkää alun dramaattiset tapahtumat ovat unohtua jo kokonaan. Nimettömänä pysyttelevä kertoja on täyttänyt juuri kymmenen vuotta, kun hän vanhempiensa hankkimassa kesäpaikassa ystävystyy läheisen Ramsvikin kartanon samanikäisen Alexin kanssa ja tutustuu myös hänen pikkusiskoonsa.

Pian kertoja alkaa viettää suuren osan ajastaan Rabellien luona maalla ja kaupungissa ja muutaman vuoden kuluttua seurustella Stella Rabellin kanssa. Suhde määräilevään ja ylimieliseen Alexiin ja itsenäiseen, ailahtelevaan Stellaan osoittautuu kaikkea muuta kuin mutkattomaksi, mutta pitkätkään välirikot eivät katkaise suhteita lopullisesti.

Rikinkeltaisen taivaaan  keskusaihe on kertojan ja Stellan rakkaus. Romaanin ensimmäinen osa Alex on tavallaan johdanto rakkaussuhteeseen. Seuraavat osat Stella, Ilman Stellaa ja Stella ja Sandrine kertovat jo nimillään suhteen eri vaiheista, ja Stella on kertojan elämässä vielä viimesessä Nyt-osassakin.

Kertojan nuoruusvuosista Westö kirjoittaa niin eläviä kuvia ja kohtauksia, että tuntuu kuin seuraisi elokuvaa. Vaikka Rabellien perhe-elämässä on synkät salaisuutensa, kaveriporukassa ikävät valtarakenteensa ja kotonakin ilmapiiri tummenee, kertojaa ne eivät lannista.

Elämä vie mukanaan, ja nuori rakkaus jakaa ja tarjoaa antimiaan yltäkyllin. Romaanissa syödään hyvin ja rakastellaan intohimoisesti.


KESKIVAIHEILLAAN tarinan kulku kuitenkin hidastuu ja romaani ikään kuin etsii suuntaansa, ennen kuin jälleen jäntevöityy.

Toki staattinen tilanne vastaa hyvin kertojan pysähtynyttä elämänvaihetta. Esikoisromaanin jälkeen kertojalta ei oikein luonnistu mikään, ei rakkaus, ei ystävyys eikä kirjoittaminen. Elämä on irtonaista, harmaata ja köyhää. Ajelehtimista.

Toisaalta aikuusuus ja välimatka Rabellien sukuun mahdollistaa nuoruutta tarkkaavaisemman ja kriittisemmän suhtautumisen kaikkeen ympärillä tapahtuvaan: liike-elämän kovuuteen, bisnestä tekevien pelurien säälimättömyyteen ja öykkäröintiin, rikkaiden rikastumiseen ja köyhien köyhtymiseen.

Kertoja katsoo asioita omasta näkökulmastaan eikä ole siksi luotettava, mutta jotain olennaista 1980-luvun nousukauden huumasta ja 1990-luvun lamasta hän tavoittaa. Erityisen herkästi hän aistii tavoitteissaan epäonnistuvien vanhempiensa tuntoja ja tunnelmia ja paljastaa myös omat kiusalliset riittämättömyyden ja häpeän tunteensa.

Kertojan käynnit jo erossa asuvien isän ja äidin luona henkivät surumielisyydestään huolimatta hentoa lämpöä ja lempeyttä muuten kylmään ja julmaankin maailmaan, ja isän kanssa kuunnellut vanhat levyt loihtivat tapaamisiin liikuttavaa yhteisyyttä.

Silloin tällöin Westö nostaa esiin myös globaaleja uutisia mm. terrori-iskuista, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja pakolaisongelmista mutta jättää ne pelkiksi ajan ja tapahtumien merkkipaaluiksi.

Uusi polvi on tiedostavampaa. Iranilaissyntyinen Amir haastaa kertojaa ottamaan kantaa vallitseviin vääryyksiin, mutta heikoin tuloksin. Valokuvaajaksi opiskellut Sandi onnistuu yhteiskunnallisissa herättelyissään hiukan paremmin. Tommi Hjeltin ratkaisuja ohjaa katkeruus ja viha.


MUISTAMINEN, RAKASTAMINEN, KERTOMINEN. Siinä ovat Rikinkeltaisen taivaan pääteemat.

Kertoja ei suostu metelöimään; hän on vetäytyjä. Mutta hän haluaa ymmärtää ympäristöään ja itseään, ja juuri siksi hänen on pakottauduttava muistamaan, mitä on tapahtunut, suostuttava kohtaamaan valo ja pimeys myös itsessään.

Hänen mielestään muistaminen edellyttää kuitenkin rakkautta, ja rakkaudesta syntyvät myös kertomukset eli kirjallisuus.

Kun Sandi kysyy kertojalta, miksi ylipäänsä kirjoitetaan romaaneja, onhan olemassa niin monta muutakin tapaa kertoa maailmasta, kertoja vastaa: En tiedä. Se on kai mun tapani. Vain se saa mut tuntemaan, että ymmärrän mitä tapahtuu.

Sama sopii lukemiseen. Tarinat ovat myös lukijan keino yrittää ymmärtää, mitä itsessä ja ympärillä tapahtuu. Jos romaanista on lukijankin peiliksi ja ymmärryksen laajentajaksi, kirjailija on onnistunut työssään.

Vaikka Westö kirjoittaa pääkaupunkiseudun suomenruotsalaisista, hänen kuvaamansa yhteiskuntaluokat ja ihmissuhteet, kohtaamiset ja erot, tunteet ja ajatukset, ihmiseen kätkeytyvä pimeys ja valo eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia.

Rikinkeltainen taivas tarjoaa runsaasti tunnistamisen elämyksiä ja ymmärtämisen eväitä.

Kjell Westö. Kuva: Marica Rosengård





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti