lauantai 13. elokuuta 2016

13. elokuuta 2016



Taistele paikkasi tai jää petojen kynsiin 

Mooses Mentulan romaanissa kiusattuja löytyy molemmin puolin opettajanpöytää



Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016. 264 s.


Novellikokoelma Musta timantti (2011) ja romaani Isän kanssa kahden (2013) ovat olleet niin vakuuttavia näyttöjä Mooses Mentulan kirjailijantaidoista, että hänen uuteenkin kirjaansa tarttuu innostuneena. Romaanissa Jääkausi Mentula käsittelee koulukiusaamista ja tekee sen erityisen osaavasti myös siksi, että aihe on hänelle tuttu niin luokanopettajan kuin rehtorin näkökulmasta.


KUN YLÄKOULUIKÄISEN Helmin koulunkäynti käy kiusaamisen vuoksi mahdottomaksi, vanhemmat päättävät muuttaa Etelä-Suomesta Kainuuseen ja tarjota tyttärelleen mahdollisuuden aivan uuteen kaveripiiriin. Syrjimisensä sisäistänyt Helmi on kuitenkin helppo kiusattava myös uudessa koulussa, ennen kuin hän päättää  vaihtaa rooliaan vaikka väkivalloin.

Romaanin toiseksi päähenkilöksi nousee sapattivapaasta haaveileva historianopettaja Juha, jonka elämässä alkaa hurja alamäki parista Helmin tekaisemasta nettiviestistä. Pahansuovat huhut leviävät ja voimistuvat kulovalkean tavoin, eikä aikuisten lauma näytä olevan juuri nuoria armeliaampi leimatuksi joutuneelle jäsenelleen.

Päähenkilöiden rinnakkain kulkeva tarina on rakennettu viimeisen päälle harkitusti. Jännite on niin tiivis, että romaania on mahdoton keskeyttää. Ihmisten käyttäytymisen kaikupohjana ja metaforana toimii tehokkaasti eläinmaailma. Eläinhavainnot ennakoivat tulevia tapahtumia (välistä osoittelevastikin) ja tiivistävät tunnelmaa, ja loppuratkaisussakin eläimillä on sananmukaisesti näyttävä rooli.


VANHA SANONTA väittää, että ihminen on ihmiselle susi. Ei ihme, että Mentula käyttää romaaninsa rakentelussa ja henkilöidensä käyttäytymisen motivoinnissa hyväkseen erityisesti sutta - ja sen sukulaista koiraa. Kouluttaja neuvoo, kuinka Helmi saa koiransa Onnin tottelemaan itseään:

   Kouluttaja sanoi, että ratkaisu olisi  jääkausi.
- Sinulla ei nyt ole koiraa viikkoon. Annat sen vaellella orpona piruna. Et huomioi mitenkään, vaikka se kuinka vinkusi. Taka-ajatuksena on saaha se epävarmaksi. Sillon se hakkee huomiota miellyttämällä, kouluttaja tiivisti.
   Kuluttaja jatkoi ohjeistustaan, mutta Helmiltä meni loput ohi. Hän oli ymmärtänyt tärkeimmät: pahuus oli vahvuutta ja miellyttäminen heikkoutta.

Ei jää epäselväksi, mihin Helmi ohjeita soveltaa. Mutta toinen vanha sanonta kertoo pikkusormen pirulle antamisen seurauksista, ja pahalta näyttää Helminkin kohtalo, kun koviksen rooli vie vastustamatta yhä rohkeampiin ja itsetuhoisempiin kokeiluihin.

Mentula kirjoittaa kiusattujensa kohtelusta ja kohtaloista realistisesti. Päänsisäinen ääni sopii hyvin kuvaamaan Helmin ahdistusta, ja kiusaajienkin toimille löytyy taustavaikuttajansa. Vain Helmin isän ja erityisesti äidin huolen ja hädän kuvauksessa Mentulan ote lipsahtelee muutoin uskottavassa kasvutarinassa.


JÄÄKAUTTA suosittelee mielellään sekä aikuisille että nuorille. Sovinnollinen loppu tarjoaa rajun tarinan päätteeksi toivoa mutta jää silti sopivasti avoimeksi: Mistä on mahdollista selviytyä, mistä ei? Millaisia jälkiä eri asianosaiset kantavat yhden kouluvuoden tapahtumista läpi elämänsä?

Samalla kun Jääkausi panee miettimään kiusaamisen syitä ja seurauksia, se panee ajattelemaan, miten kiusaamista voisi ja pitäisi ehkäistä ja keille kaikille tehtävä kuuluu.

Koulun keinot näyttävät olevan kovin vähissä. Usea ajattelee Juhan opettajakaverin Vesan tavoin: Parempi on, kun ei aleta sen enempää syyllistä kaivella. Puhutaan ja todetaan, että pittää päästä yli. Kavereita ei tarvihe olla, mutta yhessä on pystyttävä koulussa touhuamaan. Ei taida riittää?

Painokkaasta sanottavastaan huolimatta Jääkausi on kuitenkin kaunokirjallisuutta eikä palopuhe, ja siitä Mentula pitää kiinni loppusivuille saakka. Niin kuin siitäkin, että lukija saa tuntea myös kevyempiä tunteita kuin pelkästään myötätuntoa.

Kuva: Veikko Somerpuro












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti