tiistai 28. kesäkuuta 2016

28. kesäkuuta 2016



Kyllä tämä on nyt sitä


Anja Erämajan runot ottavat kaiken irti rakkaudesta puhumisesta




Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016.


Rakkaat ystävät, kuuluuko tää, - - saat sä signaalia? Nyt kannattaisi olla kuulolla, höristää korviaan, vaikka ei olisikaan mikään erityinen runon ystävä. Anja Erämajan (s. 1963) uuden kokoelman Ehkä liioittelen vähän lyriikasta luulisi innostuvan lukijan kuin lukijan, ei pitäis olla vaikeeta. Komeata on ja hauskaa, tragikoomista ja raikasta, enkä liioittele vähääkään.

Kirjallisuuden suurista pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta Erämaja valitsee romanttisen rakkauden ja tekee siitä selvää kaikin mahdollisin stereotypioin, klisein ja kirjallisin lainauksin.


ALUSSA on tietysti Hän tai Sinä ja rakastuminen. Iskelmäsanoitusten tavoin Hän on hahmoton, pelkkä käsi (se sopii omaani) ja suutelevat huulet. Sinänä rakastettu on ainutlaatuinen ja ihana kuin Korkean veisun morsian. Läheisyys panee lörpöttelemään kaikenlaista "arvaa mitä" ja "sitä vaan, että" -tyyppistä, tunnustelemaan miltä tuntuu ja mitä on, kun minä tykkään sinusta ja koko maailma on kääntynyt päälaelleen (kirjassa myös visuaalisesti).

Minä tykkään sinusta, sinua kuvitella, kohtauksia korkeilla paikoilla, onnelliset aamutuulessa, miten kiharat liehuu ja kimmeltää kesäinen sinä ja minä rinteellä, liukuportaissa, liikennevaloissa - -. Sinä ja minä valtameren rannalla, laivan kannella, keulassa, tuulessa, elokuvassa Minä tykkään sinusta. Minä tykkään sinusta, minä sanon sen kaikille. Oikein paljon. Minä tykkään kanssasi puuhailla, et tiedäkään mitä kaikkea, miten pitkällä olemme. Pitkällä olemme, sen voin sanoa, ja että yöteltan vetoketju avataan, että aamu puree nilkkaan sinua, sinua, miten kirkuvat tähdet lätäkön reunalla, miten kutistuvat metsät puistoiksi - - .

Erämajan kyky hyödyntää toistoa, sekoittaa korkeaa ja matalaa, heittää arkisen puheen sekaan klassikkosäkeitä eri runoilijoilta ja erityisesti lauluina levinneistä runoista, kaikki se hakee vertaansa sujuvuudessa ja osuvuudessa. Runojen rakastunut on sympaattinen ja tosi. Hän on naiivi ja naurettava mutta aito ja tosissaan, sisimmäässään peloissaankin.

Naistenlehdistä tulee runojen sisältöön ja ilmaisuun lisää mausteita. Häihin pitää satsata, parisuhteessa ollaan isojen asioiden äärellä ja elämästä lasketaan plussia ja miinuksia. Välillä vapaa rytmi ja puheenomaisuus tekevät tilaa selkeälle säkeistörakenteelle ja laulullisuudelle.

Erämaja tunnetaan myös laulujen sanoittajana ja erinomaisena lavaesiintyjänä. Ei siis ihme, että tämänkin kokoelman runot ovat niin suuhun sopivia, että niiden käyttöohjeeksi kävisi hyvin: lausu tai laula.

          En töki sua haarukalla
          en tönäise kylmään veteen
          en raahaa sua sukulaisiin 
          en syljeskele salaa sun lasiin
          en suurusta pölyllä ruokaasi
          en tapa sua hitaasti, en nopeesti

                onko tämä nyt sitä.


ELÄMÄ ON rakastuneelle yhtä kaaosta, mutta sellaista se on rakkauden mentyäkin. Molemmista on yhtä noloa puhua, rakkaudesta ja sen loppumisesta. Yksin jääneellä on edessään uudet kysymykset: mitä tuli tehtyä ja teinkö tarpeeksi? Miten tällistä toivutaan?

Runojen puhuja kyselee ja hämmästelee, kieltää ja käskee, selostaa, luettelee ja raportoi. Kokoelman naisihmisen kaaokseen tulee järjestystä säätiedotuksista ja arkirutiineista. Kun runojen naisnäkökulma laajenee äitiyteen, runopuhe kulkee taas uudella vaihteella. Äidin ja hänen nuorensa dialogin lakonisuus on täynnä ääntä ja vimmaa. Ei tällaista voi olla. Tällaista on.

Tosiasiat on muutoinkin tunnustettava, muuten ei pääse eteenpäin. Tässä sitä ollaan: vanhahko, sinkuhko, työtön. En kuitenkaan luonnehtisi reppanaksi, sillä ihmeitä tapahtuu. Romahdusten ja takapakkien jälkeenkin Erämajan runojen puhuja on toiveikas, on vain jaksettava ottaa kontaktia: uffeliveliveli / ei jätetä tätä tähän.

Erämajan runoissa ei ole tippaakaan konstailun makua, vaikka joukossa onkin kielellistä ja typografista leikittelyä. Se sopii hyvin runojen muutenkin estottomaan liikehdintään.

Anja Erämajan lyriikassa maailma näyttää olevan täynnä toisiaan tönivää materiaalia, jota on yritettävä pitää koossa ja määräsuunnassa. Ja se onnistuu. Kokoelma on temaattisesti lujaa tekoa, ja runoilija varmentaa paketin koossa pysymisen vielä muutamin toistuvin motiivein.

Ihanan ironinen ja rönsyävän runsas Ehkä liioittelen vähän sopii hyvin vaikka lomalukemiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti