sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

19. kesäkuuta 2016




"Elämää kiinnostavana aikana"


Rein Raudin vakoilutarinassa Neuvosto-Viro vetää viimeisiä henkäyksiään


Rein Raud: Täydellisen lauseen kuolema (Täiusliku lause surm, 2015). Suom Hannu Oittinen. Like 2016.218 s.


Virolaisen kirjailijan Rein Raudin (s. 1961) toinen suomennettu romaani Täydellisen lauseen kuolema kulkee aivan toisenlaisessa tyylilajissa kuin edellinen suomennos Rekonstruktio.

Surumielisessä Rekonstruktiossa Raud tarkastelee isän ja tyttären maailmankuvien eriytymistä ja isän yritystä ymmärtää tyttärensä valintoja. Viron lähihistoria on romaanissa vahvasti läsnä, mutta Täydellisen lauseen kuolemassa se on avainasemassa.

Täydellisen lauseen kuolemassa kirjalija on täysiverinen ilkamoija ja pisteliäs yhteiskuntakriitikko. Ollaan Neuvostoliiton romahtamisen kynnyksellä, ja kirjailijan "pienoislaboratoriossa" Tallinnassa ihmisten sisällä ja välillä tapahtuu yhtä ja toista näkymättömätöntä liikettä.

Käytiin hiljaista sotaa ilman rintamalinjaa, joka poukkoili edestakaisin merkityllä maalla, kaivantojen sijalla verenkierto, sienirihmasto, tuhannet, sadattuhannet pikkuiset rintamat kulkemassa halki neuvottelutilojen, hääseurueen, perhekuvan, halki yksittäisen ihmisen, joka saattoi olla kelpo neuvostovirkailija yhdeksästä viiteen ja illalla Suomen televisiota katsoessaan tulisieluinen aatteen mies - -.

Tulenarassa ilmapiirissä tärkein valuutta on luottamus. Ilman luottamuksellisia suhteita aineellinen hyvinvointi jää haaveeksi, ja mikä pahinta, luottamuksen mentyä myös henkikullan arvo romahtaa dramaattisesti.


HENKILÖITÄ romaanissa on niin paljon, että lukijan on oltava todella tarkkana. Ei olisi ollut pahitteeksi, jos romaanin alussa olisi ollut näytelmätekstien tapaan jonkinmoinen henkilöluettelo.

Näkyvimmät vastapuolet ovat nuorten mielenosoittajien ryhmittymä ja turvallisuuspalvelun henkilöstö. Vakoilutarinassa molempien joukossa on tietysti omat petturinsa, ja suhdekuviota täydentävät vielä erilaiset toimijat Leningradin, Helsingin ja Tukholman suunnalla.

Raudin vakoilutrilleri etenee kohtauksittain kuin elokuva. Salaiset mikrofilmit ja kirjekuoret vaihtavat omistajaa, kunnes joku jossain vasikoi ja KGB kellarissa on taas lisää kuulusteltavia. Ilmassa on tietysti myös rakkautta, ja sehän tunnetusti ylittää kaikki kansalliset ja ideologiset raja-aidat. Niinpä lukija joutuu jännittämään myös rakastavaisten kohtaloja.


KIRJALLISUUDENTUTKIJANA Raud ei kuitenkaan tyydy tavanomaiseen juonenkuljetukseen. Tapahtumaketjut katkeavat tämän tästä tarinaan enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvillä laatikoiduilla tarkennuksilla ja kommenteilla. Niiden avulla kirjailija päästää -  tai on päästävinään - itsensä ääneen, selittämään tekemisiään ennen ja nyt ja samalla rikkomaan perinteistä romaanirakennetta.

Tavanomaiseksi vakoilutarinaksi Täydellisen lauseen kuolema ei suostu asettumaan muutenkaan. Kepeydessään ja satiirisuudessaan Raudin tosiasioihin perustuvaa kerrontaa voisi luonnehtia vaikkapa hirtehishumoristiseksi realismiksi.

Raudin huumori perustuu sekä kielelliseen nokkeluuteen että kohtausten hykerryttävyyteen. KGB:n everstin Fiodor Kuzmitsin ajatukset sienistä ja virolaisista ovat yhtä herkullisia kuin myrkyllisiäkin, enkä usko, että vallankaappausta voi kuvata hauskemmin, kuin Raud sen tekee:

Kaikki tiesivät siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa Joutsenlampea: jossain oli jotain niin pahasti pielessä, ettei edes Kremlissä tiedetty, miten sumplia asiat. Esimerkiksi Breznevin kuoleman jälkeisenä päivänä, kun ei tiedetty, kuka astuisi hänen tilalleen. Tällä kertaa musiikki kuulosti vielä kauheammalta ja uhkaavammalta kuin tavallisesti - -.


MUTTA ABSURDIUS ei ole romaanissa itsetarkoituksellista. Sen takaa löytyy todella vakavaa pohdintaa elämästä Neuvostoliiton komennossa. Mikä oli totta, mikä valhetta? Missä määrin muisti muuttaa menneitä tapahtumia? Missä asioissa Viro olisi erilainen ilman viittäkymmentä miehitysvuotta? Olisiko missään oleellisessa? Ja kuitenkin

- - jokin oli pohjimmiltaan toisin. Tunne oli erilainen. Tunne siitä, millä tavalla me olimme olemassa. Nekin, jotka olivat syntyneet vasta vuosikymmeniä noiden öisten koputusten jälkeen. Siitä on paha vääntää vitsiä jälkipolville.

Historia ei siis kirjailijan mielestä mene koskaan jättämättä jälkiä, jotka näkyvät vielä seuraavissakin sukupolvissa. Rein Raudille kokemus tuon kahden maailman välisen rajan molemmilla puolilla elämisestä on jatkuva tutkimisen kohde. Siksi aihe toistuu hänen tuotannossaan yhä uusina variaatioina - ja ansaitseekin toistua.

Täydellisen lauseen kuolema on siinä määrin tarkkuutta vaativa ja monikerroksinen romaani, että se ei tyhjene yhdellä lukemisella. Täydellisen lauseen sisältö kyllä selviää, mutta entä täydellisen lauseen kuolema? Siinä onkin jo mukavasti miettimistä...

Kuva: Rosita Raud


PS. Rekonstruktiosta, edellisestä Raud-suomennoksesta, kirjoitin blogissani 9. heinäkuuta 2015.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti