16. toukokuuta 2016
Valmiin kakun tuoksu kömpii mökkiin. Lattia narahtaa, kun Poika kävelee huoneen poikki. Uuninluukku aukeaa jähmeästi ja höyryävä kakku nousee käsissä pannunalusen päälle. Hän puhaltelee paistunutta pintaa ja kopauttelee vuoan reunoja, jotta kakku irtoaisi tasaisesti. Kääntää vuoan ympäri lautaselle ja napauttaa päältä, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!
Hänen kamppailunsa kahden sukupuolen välissä on järkyttävää luettavaa, ja yhtä koskettavaa mutta samalla rohkaisevaa on seurata hänen äitinsä raivokasta taistelua tyttärensä puolesta. Sinä et ole elukka, ja jos joku niin sanoo, älä usko. Olet vain mutkan kautta kulkenut ihminen ja ihmistä minä rakastan. - Tästä suhteesta olisin lukenut vaikka koko romaanin pituudelta.
ROMAANIN TYYLIIN tykästyy kovasti. Erityisesti Lehtinen loistaa moniaistimuksellisten hetkien ja tunnelmien kuvaajana. Hänen erikoisalaansa on ympäröivän maailman personointi, enkä tarkoita tällä vain Henrykin jatkuvaa seurustelua "mielikuvituskaverinsa" Mendelssohnin kanssa tai hänen ihanan lapsekkaita taistelujaan metsäkanan hahmon ottavan viulunsa kimpussa.
Symboleillaan Lehtinen liimaa sirpaleisen romaanin osia toisiinsa ja nostaa esiin pääaiheitaan.
Tiikerikakkua leivotaan, nuuhkitaan ja maistellaan niin hyvinä kuin kipeinäkin muistoina menneistä ehjistä hetkistä, ja maatuskanukke monine kuorineen sopii kuvaamaan romaanin muidenkin henkilöiden elämää kuin venäläisisästään jo pienenä jääneen Nikolai-Nastassjan. Vanha jukeboksi kymmenine kappaleineen on kuin Mies ja hänen vaihtuva yöseuransa, mutta tietysti paljon muutakin, kuten myös riekko Henrykin viulukotelossa ja Mendelssohn hänen kiihottavana matkaseuranaan.
Jos Lehtinen olisi malttanut vähän karsia ja tiivistää romaaniaan, symboliikan alleviivauksen olisi voinut jättää hiukan vähemmälle. Useimmiten Lehtisen kuvakieli vaikuttaa kuitenkin ihastuttavan tuoreelta ja mukavan ainutkertaiselta.
Kahvinkeitin narisee ja poksahtelee ja on kuin kädet jotka yrittävät hiplata naisen illasta uuteen aamuun. Pesukone on luukku auki ihmettelemässä, mitä sen suuhun seuraavaksi tungetaan. Se on kuin huora. Katselen miten vaimo hoitaa kotia ja liukuu lattialla kuin se olisi jäätä ja noudattaa tiukkaa koreografiaa.
Kyllä Otto Lehtisen Wurlitzerista tuli siinä määrin hyvä kakku, että suosittelen ilman muuta istumaan pöytään. Itse jään kiinnostuneena odottamaan seuraavaa uunillista.
Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!
Vahva esikoisromaani sukupuoli-identiteetin etsimisestä
Otto Lehtinen: Wurlitzer. Gummerus 2016, 447 s.
Otto Lehtisen (s. 1987) esikoisromaani Wurlitzer alkaa lapsuuskuvauksella, johon on helppo hypätä mukaan. Ihastuin heti Lehtisen taitoon asettua lapsen asemaan, nähdä todellisuus ja kuviteltu erottamattomina ja yhdenveroisina, hiekkakakku vastapaistettuna tiikerikakkuna.
Mutta jo seuraava luku paljastaa romaanin lapsuudenkuvaukset lähinnä jonkinlaisiksi signaaleiksi tulevasta elämänkulusta, ei määrääviksi mutta mahdollisiksi. Wurlizerin kaikilla neljällä päähenkilöllä on taustallaan kokemuksia, joiden voi katsoa tavalla tai toisella linkittyvän heidän myöhempään sukupuoli-identiteettiinsä ja sen toteuttamisen vaikeuksiin, romaanin pääteemoihin.
WURLITZER on jukeboksi Mieheksi nimetyn romaanihenkilön asunnossa. Sen levyjä kuuntelevat Miehen vaihtuvat partnerit, joista useimmat ovat nuoria poikia. Muita päähenkilöitä ovat sairaalan laboranttina työskentelevä Poika, viulunsoittoa huonolla menestyksellä opiskeleva Henryk ja transsukupuolinen Nikolai-Nastassja. Sivuhenkilöistä merkittävimmät ovat Henrykin soitonopettaja Gennadi ja Nikolain Äiti.
Otto Lehtinen rakentaa romaaniaan nykymuodin tapaan sirpaleisesti ja näkökulmia vuorotellen. Lehtinen keskittyy kuvaamaan henkilöidensä tunteita ja tunnetiloja sellaisella hartaudella, että tarinalllisuus jää romaanissa pakostakin toissijaiseksi. Aluksi päähenkilöillä ei tunnu olevan paljonkaan tekemistään keskenään, mutta vähitellen heidän välilleen alkaa syntyä yhdistävän ulkopuolisuuden kokemuksen lisäksi konkreettejakin kohtaamisia.
1990-luvun Helsinkiin sijoittuva romaani esittää homouden ja transsukupuolisuuden vielä monella tapaa hankalina ominaisuuksina. Henkilöt haluavat löytää ja ottaa vastaan omakseen kokemansa identiteetin, rakastaa eikä pelkästään rakastella, mutta elämä tuntuu olevan ajelehtimista, ennalta määrättyjä ele- ja liikekuvioita, hapuilua, kokeilua ja pinnallisia sivuamisia.
Samantyyppisiä homoeroottisia kohtauksia on romaanissa sen verran runsaasti, että välistä ne pitkästyttävät ja mieluummin hämärtävät kuin kirkastavat tematiikkaa. Ihmisarvoahan tässä ollaan metsästämässä, ihmisen oikeutta valita itse sukupuolensa, olla ehyt omalla tavallaan eikä ulkopuolisten säännöillä, löytää itsensä ja paikkansa maailmassa.
Identiteettikuvauksista mieleenpainuvin on Nikolai-Nastassjan tarina.
Hänen kamppailunsa kahden sukupuolen välissä on järkyttävää luettavaa, ja yhtä koskettavaa mutta samalla rohkaisevaa on seurata hänen äitinsä raivokasta taistelua tyttärensä puolesta. Sinä et ole elukka, ja jos joku niin sanoo, älä usko. Olet vain mutkan kautta kulkenut ihminen ja ihmistä minä rakastan. - Tästä suhteesta olisin lukenut vaikka koko romaanin pituudelta.
ROMAANIN TYYLIIN tykästyy kovasti. Erityisesti Lehtinen loistaa moniaistimuksellisten hetkien ja tunnelmien kuvaajana. Hänen erikoisalaansa on ympäröivän maailman personointi, enkä tarkoita tällä vain Henrykin jatkuvaa seurustelua "mielikuvituskaverinsa" Mendelssohnin kanssa tai hänen ihanan lapsekkaita taistelujaan metsäkanan hahmon ottavan viulunsa kimpussa.
Tarkoitan tapaa, jolla vaikkapa keittiö alkaa äkkiä elää omaa elämäänsä: ruoantuoksu kierähtää uunista ulos, hihkuu karanneensa, huokailee ja kiemurtelee, käpertyy Pojan rintakehään rullalle ja nukahtaa, samalla kun pizzan alla oleva leivinpaperi kiljuu äidin siihen vetelemiä viiltohaavojaan.
Symboleillaan Lehtinen liimaa sirpaleisen romaanin osia toisiinsa ja nostaa esiin pääaiheitaan.
Tiikerikakkua leivotaan, nuuhkitaan ja maistellaan niin hyvinä kuin kipeinäkin muistoina menneistä ehjistä hetkistä, ja maatuskanukke monine kuorineen sopii kuvaamaan romaanin muidenkin henkilöiden elämää kuin venäläisisästään jo pienenä jääneen Nikolai-Nastassjan. Vanha jukeboksi kymmenine kappaleineen on kuin Mies ja hänen vaihtuva yöseuransa, mutta tietysti paljon muutakin, kuten myös riekko Henrykin viulukotelossa ja Mendelssohn hänen kiihottavana matkaseuranaan.
Jos Lehtinen olisi malttanut vähän karsia ja tiivistää romaaniaan, symboliikan alleviivauksen olisi voinut jättää hiukan vähemmälle. Useimmiten Lehtisen kuvakieli vaikuttaa kuitenkin ihastuttavan tuoreelta ja mukavan ainutkertaiselta.
Kahvinkeitin narisee ja poksahtelee ja on kuin kädet jotka yrittävät hiplata naisen illasta uuteen aamuun. Pesukone on luukku auki ihmettelemässä, mitä sen suuhun seuraavaksi tungetaan. Se on kuin huora. Katselen miten vaimo hoitaa kotia ja liukuu lattialla kuin se olisi jäätä ja noudattaa tiukkaa koreografiaa.
Kyllä Otto Lehtisen Wurlitzerista tuli siinä määrin hyvä kakku, että suosittelen ilman muuta istumaan pöytään. Itse jään kiinnostuneena odottamaan seuraavaa uunillista.
 |
| Kuva: Marek Sabogal |
Kommentit
Lähetä kommentti