Iida Turpeinen: Elolliset

9. joulukuuta 2015

Mahdottomia sattumia

Selja Ahavan romaanissa elämä ei ole ihmisen hallittavissa

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus 2015. 222 s.

Selja Ahavan Finlandia-ehdokaana ollut romaani Taivaalta tippuvat asiat alkaa lainauksella Aristoteleelta. Sitaatissa kerrotaan, millainen tragedian rakenteen tulee olla. Alun, keskikohdan ja lopun tulee seurata toisiaan johdonmukaisesti. Runousopissaan Aristoteles oikein tähdentää, kuinka hyvin rakennettujen juonien ei pidä alkaa sattumanvaraisesti mistä tahansa eikä päättyä mihin sattuu.

Ahava selvästikin lystäilee Aristoteleen kustannuksella. Vaikka hänen romaaninsa on tarkoin suunniteltu, se alkaa näennäisen sattumanvaraisesti eli sattumasta ja loppuu mihin sattuu eli jää monessa suhteessa auki. Juuri poikkeavuudessaan romaani onkin niin mielenkiintoinen.

ROMAANIN YDINPERHEEN äidin, isän ja Saaran elämä tuntuu sujuneen mukavasti, kunnes taivaalta yllättäen putoava jäälohkare surmaa äidin kesken alkukesän pihatöiden. Isän sisar, lottovoitollaan kartanon hankkinut Annu-täti, ottaa Saaran ja tolaltaan menneen isän luokseen ja tekee parhaansa saadakseen heidän elämäänsä järjestystä. Tapahtumia tarkastellaan tässä vaiheessa Saaran näkökulmasta.

Seuraavaksi järkkyy Annu-tädin elämä hänen saadessaan lotossa toistamiseen jättipotin. Täti uskoo, että enää ei voi olla kyse sattumasta. Hän on selvästikin joutunut jonkinlaisen pilan kohteeksi! Romaanin toisessa osiossa näkökulma on Annu-tädin. Hän käy kirjeenvaihtoa Ulko-Hebrideillä asuvan kalastajan kanssa, johon on iskenyt salama jo epätodelliset neljä kertaa.

Romaanin kolmannessa osiossa näkökulma on isän uuden, raskaana olevan vaimon Kristan. Hänellä on omat vaikeutensa ottaa paikkansa kovia kokeneessa perheessä ja sen vanhassa Sahanpurutalossa, mutta hänen koettelemuksensa kirjailija jättää salaperäisesti auki, kuvittelun ja toden häilyvään rajamaastoon.

Ahavan perhetarina jatkuu kuitenkin vielä neljännellä osalla ja umpeutuu kuin umpeutuukin perinteisen lukijaystävällisesti Saaran näkökulmaan ja kuulumisiin. Viimeisen virkkeen Ahava nykäisee traditionaalisesta sadusta: Sen pituinen se. - Ainakin tässä vaiheessa, ajattelee lukija. 

POHJIMMILTAAN Taivaalta tippuvat asiat on surutyökirja. Se kertoo, millaiseen pyörteeseen isän ja tyttären elämä suistuu, kun sen kuviteltu eteneminen äkkiä väkivaltaisesti katkeaa.

On hyvä ratkaisu kuvata tilannetta lapsen näkökulmasta. Isän epätoivo näkyy Saaran silmin paljaana muttei musertavana, ja lapsen ajatuksissa ja mielikuvissa ahdistava todellisuus pehmenee siedettäväksi fantasian avulla. On pakko ihailla Ahavan taitoa asettua lapsen asemaan ja miettiä romaanin isoja asioita hänen tasoltaan.

Niinpä romaani ei olekaan vakavista tapahtumistaan huolimatta synkkä tragedia vaan pikemminkin jännittävä selviytymiskertomus. Miten Saara ja isä saavat taas otteen elämästä? Miten Annu-täti tokenee toisesta, lamaannuttavasta lottovoitostaan? Kuinka Krista onnistuu kotiutumisessaan kovia kokeneeseen Sahanpurutaloon?

Selja Ahava kertoo tarinaansa napakoin virkkein mutta värikkäästi ja monitasoisesti. On hämmästyttävää, miten vaivattomasti ja saumattomasti kirjailija vaihtelee toden ja fantasian tasoja, hämärtää rajoja ja ääriviivoja, sekoittaa toisiinsa valvetta ja unta, satua ja rankkaa arkea.

Saaralla on mielikuvitusta vaikka muille jakaa, mutta originelliutta löytyy myös hänen ympäriltään.Villoja taiteeksi vanuttava Annu-täti, vanhoja satuja uudenlaisiksi venyttelevä äiti, Sahanpurutalon jatkuvissa remonttihommissa touhuava isä ja Liisa Ihmemaassa -kirjaan juuttuva Krista eivät hekään kuulu ihan ikäistensä vakiojoukkoon ja ovatkin juuri siksi kiinnostavia ja sympaattisia.

Fantasiaromaania Ahavan kirjasta ei silti saa tekemälläkään. Jotenkin tapahtumat tuntuvat sadunomaisuudessaankin täysin tosilta. Romaani pakottaa uskomaan, että elämä on sattumanvaraista ja selittämätöntä, vaikka luulemme hallitsevamme sitä ja uskomme kaikille tapahtumille löytyvän jonkinlaisen järjellisen selityksen. Saaran luottoetsivä Hercule Poirot puhuu todellakin pötyä väittäessään kaikkien mysteerien ratkeavan pienillä harmailla aivosoluilla.

SYMBOLIIKALLAAN Selja Ahava julistaa samaa ennustamattomuuden ja siihen suostumisen filosofiaa.

Kafkan Maalaislääkärissä sanotaan, kuinka ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea on kätkössä oman katon alla. Ajatus on laajennettavissa alitajunnan tutkimattomudesta koko elämää koskevaksi.

Selja Ahavan romaani osoittaa, kuinka koskaan ei voi tietää, mitä taivaalta tipahtaa, eikä koskaan voi tietää, mitä kaikkea on kätkössä omien seinien sisällä. Kirjailija osoittaa sen sekä konkreetisti että vertauskuvallisesti. Lukijana saa suorastaan lapsenomaista nautintoa kaikista seinien välistä löytyvistä konkreeteista salaisuuksista mutta miettiii samalla ihmisen luontaista tarvetta etsiytyä talon suojiin ja luoda ympärilleen koti.

Gaston Bachelard kirjoittaa kirjassaan Tilan poetiikka, kuinka juuri talo karkottaa ihmiselämästä satunnaisuutta, kehottaa ja rohkaisee jatkuvuuteen ja eheyttää ja pitää pystyssä.

Ahavan romaanissa talokin voi olla arvaamaton ja epäluotettava. Samalla Kartano ja Sahanpurutalo kertovat kuitenkin ihmisen ja hänen asumuksensa välisestä syvästä symbioosista. Sahanpurutalo käyttäytyy kuin elävä olento, milloin töykeästi, milloin rakastettavasti, mutta sen rooli isän ja Saaran elämän korjaantumisessa on yhtä suuri kuin talon sotimisensa jälkeen rakentaneen rintamamiehen kotiutumisessa.