lauantai 31. lokakuuta 2015

31. lokakuuta 2015


Juutalaisen suvun salaisuuden avautuvat 



Maschan hääkuva
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015. 224 s.


Ajatus äitini tragedian ja hänen serkkunsa selviytymisen tarinan kertomisesta kypsyi hiljalleen. Ymmärsin, että kahteen Venäjän imperiumin kaupunkiin, Helsinkiin ja Riikaan, ajautuneiden veljien, äitini ja Maschan isien perheiden tarina edellyttää taustoittamista. - - Yllätyksekseni Riiasta löytyi aineistoa Maschan perheen elämästä. Äitini kokemusten sekä vanhempieni rakkausavioliiton alun kuvaamisen tärkein lähde ovat Korkeimpaan oikeuteen asti viedyn oikeusjutun pöytäkirjat.

Uteliaisuutta herättävä katkelma on pitkän diplomaattiuran tehneen René Nybergin kirjan Viimeinen juna Moskovaan jälkisanoista. Miten ihmeessä vanhempien rakkausavioliitto joutui aikanaan Korkeimman oikeuden käsittelyyn? Millaisia vaiheita äidin Riian-serkkku Mascha joutui käymään läpi henkensä pitimiksi? Mitä kaikkea muuta arkistot kätköistään paljastivat?

René Nybergin teos juutalaisen äitinsä Fanny Feige Tokazierin (1910-2006) suvusta on monella tavalla mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Nyberg lähtee liikkeelle vanhempiensa tarinasta, mutta ennen pitkää keskushenkilöksi nousee äidin Mascha-serkku. Teos ei kuitenkaan jää vain henkilötasolle, vaan Nyberg taustoittaa perhetarinansa Itä-Euroopan juutalaisten vaiheikkaalla historialla tarkoin faktatiedoin ja havainnollisin esimerkein.


KIRJOITTAJAN ÄIDIN JA ISÄN rakkaustarina on kuin suoraan romaanista: romanttinen, dramaattinen ja traaginen. Kirjoittajan isä, painonnostosta innostunut Bruno Nyberg, oli tutustunut tulevan vaimonsa Fannyn veljiin urheilun kautta, mutta kun Bruno rakastui Fannyyn, hän ei enää ollutkaan tervetullut Tokazierien kotiin.

Nuoret oli saatava erotetuksi toisistaan hinnalla millä hyvänsä, eikä laittomiakaan keinoja kaihdettu. Erityisen kiivaita otteissaan ja tuomioissaan olivat Fannyn isä Meier ja  veli Abraham. Salaa solmittu seka-avioliitto kuitenkin kesti siitäkin huolimatta, että Fannyn omaiset ja ystävät katkaisivat välinsä pariskuntaan ja tytärtä pidettiin suvulleen kuolleena. Kyse oli siis tietynlaisesta kunniamurhasta.

Äiti ja poika
Ei ihme, että äidin juutalaisesta syntyperästä ei kirjoittajan perheessä puhuttu ja se paljastui René-pojallekin vasta murrosiässä. Asian on kuitenkin täytynyt olla äidille tuskallinen, varsinkin kun ajattelee, miten toisenlaisista syistä juutalaiset sittemmin joutuivat eroon omistaan. Siitä ovat järkyttävä esimerkki äidin riikalaisserkun Maschan vaiheet.


MASCHA (o.s. Tukatsier) ja hänen muusikkomiehensä Josef Jungman nousivat Latviasta viimeiseen itärajan ylittäneeseen junaan 29.6.1941, juuri ennen kuin Hitlerin joukot marssivat Riikaan. Koko Riikaan jäänyt muu perhe, isä, äiti ja kolme pikkusisarta surmattiin, äiti ja tytöt todennäköisesti 28000 muun juutalaisen kanssa Rumbulan metsään, Riian Babi Jariin.

Viimeisen junan piti kuljettaa matkustajansa Moskovaan, mutta Mascha ja Josef päätyivätkin sen kyydissä  Alma-Ataan. Palattuaan 1944 runsaan kolmen vuoden pituiselta "syvän selustan" matkaltaan takaisin kotikaupunkiinsa pariskunta sai vähitellen selville, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Juuri äidiksi tullut Mascha oli heti valmis lähtemään neuvostomiehityksen jaloista, "hullusta maasta", pakoon Ruotsiin, mutta Josef vastusteli, ja lähdöstä tuli totta vasta 1971. Silloin kuitenkin suuntana oli Israel.

Nyberg kuvaa hyvin ymmärtävästi Maschassa tapahtunutta muutosta suhtautumisessa juutalaisuuteen. Sukulaisten menetys muutti nuoruudessa omaksutun välinpitämättömyyden juutalaisten perinteiden kunnioitukseksi ja omien juurien arvostamiseksi. Kun Lena-tyttären oli aika aviotua, Maschalle oli tärkeää, että puoliso oli juutalainen.

Israel, "meidän maamme", osoittautui kuitenkin pettymykseksi erityisesti Josefille, ja niinpä pariskunta muutti vuonna 1974 - Saksaan!


SAKSA saattaa äkikseltään tuntua viimeiseltä mahdolliselta kotimaalta vainoista selviytyneille juutalaisille. Tosiasiat puhuivat kuitenkin Maschan ja Josefin muuton puolesta.

Perheen kotikielenä oli Riiassa ollut venäjä, mutta vanhemmat puhuivat keskenään myös saksaa ja heidän sukujensa kulttuurinen tausta oli saksalainen. Josefin äidinkieli oli saksa, ja hän oli käynyt saksalaista koulua ja opiskellut Berliinin musiikkikorkeakoulussa. Kun Saksan liittotasavalta lisäksi suhtautui varsin myötämielisesti Maschan ja Josefin eläke- ja kansalaisuushakemuksiin, ratkaisu tuntui parhaalta mahdolliselta.

Mieleeni tulivat viime keväänä lukemani juutalaisen Marie Jalowicz Simonin muistelmat hänen piileskelystään  Berliinissä 1940-1945 (raijankirjareppu 8.5.2015). Kun sittemmin Humboldtin yliopiston professorina toimineelta Simonilta kysyttiin, miksi hän jäi Saksaan eikä muuttanut Israeliin, hän vastasi: "Olen muuttanut Hitlerin Saksasta Goethen ja Johan Sebastian Bachin maahan ja siinä maassa viihdyn oikein hyvin."

Saksa ei siis ole vain valtio: se on myös kieli- ja kulttuurikäsite. Nyberg kirjoittaa, kuinka on mahdollista olla "kansakuntaan kuuluva saksalainen" eikä vain "valtakunnan saksalainen".


RENÉ NYBERG, saksalaisen koulun kasvatti hänkin, havainnollistaa sukutarinallaan ihmiselämän ja historian kulun monisyisyyttä. Kirja näyttää, miten vaarallista on asioiden yksinkertaistaminen ja yleistäminen. Niin juutalaisuus kuin saksalaisuus ja venäläisyyskin koostuvat useista erilaisista ja historian eri vaiheissa eri tavoilla toimivista ja identifioituvista yhteisöisöistä ja yksilöistä. Viimeinen juna Moskovaan tekee tätä moninaisuutta näkyväksi ainakin minun silmiäni avaavalla tavalla.

Maschan ja Josefin tytär Lena on ollut René Nybergille mainio suvun vaiheiden lähde. Dokumenttitiedot muuttuvat eläväksi elämäksi, kun niiden rinnalla on muistitietoa  ja muistikuvia. Myös kertojan omista elämänvaiheista, erilaisista töistä ja tehtävistä löytyy valaisevia yhtymä- ja yksityiskohtia sekä henkilötarinoihin että suurempaan kertomukseen Itä-Euroopan juutalaisuudesta.

Kerrotuissa anekdooteissa on usein huumoria, lämmintä ja  kirpakkaa. Välistä ilahduin myös erilaisista kulttuurisista reunahuomioista.

Minulle selvisi mm., että Kjell Westön romaanissaan Kangastus 38 esille nostaman antisemitistisen kohtelun kohde Helsingin Olympiastadionin vihkiäiskilpailun 100 metrin juoksussa oli juuri Nybergin äidin Abraham-veli ja että Marc Chagallin kattojen yllä leijuva reppuselkäinen mies kuvaa juutalaisille tuttua käsitettä Luftmensch, ilmasta eli kurjuudessa elävä juutalainen.

Sekin oli uusi tieto, että myönteiseksi kokemani sana kosmopoliitti oli Stalinin aikainen juutalaisiin kohdistettu syyte juurettomuudesta ja epäisänmaallisuudesta ja siten syy kohdella heitä laittomina irtolaisina.

Mieleen alkoi nousta otsikoita ja kuvia Euroopan rajoilla paraikaakin tungeksivista "maailmankansalaisista". Viimeinen lautta Eurooppaa lähti juuri?


PS. Nybergin kirjan jäljiltä oli mukava katsoa You Tubesta kirjoittajan keskusteluja kirjastaan ensin serkkunsa Hillel Tokazierin kanssa, sitten Olli Mustosen kanssa muusikko Josefin kohtalosta ja lopuksi Ilkka-Christian Björklundin seurassa aiheista Saksalaisen koulun kasvatit  ja Poliittisesti korrektia? Suosittelen niitäkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti