maanantai 19. lokakuuta 2015

19. lokakuuta 2015


 Elämänmittainen valotusaika 



Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Tammi 2015. 223 s.


Poika ei saa otetta mistään. Ei se oo semmonen kuin veljensä. Niillä sentään on taitoja joita elämässä voi käyttää, mutta ei meijän Aarnilla. Se ei oo kätevä käsistään, sitä ei kiinnosta urheilu eikä mikkään. Ja lukupäätähän sillä ei oo ollu ikinä.

Oulun Tervahovissa tarjoilevan yksinhuoltajaäidin repliikki nuorimmaisestaan kuulostaa juuri lausutulta, vaikka on Pauliina Vanhatalon uudessa romaanissa Pitkä valotusaika puolen vuosisadan takainen. Vanhempien huoli lapsistaan ei muutu, eivätkä valitettavasti myöskään sanat, joilla se ilmaistaan. Kun muutoinkin aikuisuuden kynnyksellä kipuilevan, syrjään vetäytyvän nuoren itsetunnosta siivotaan viimeisetkin rippeet, ei ihme, että mielessä alkavat kyteä tuhoisat ajatukset.

Vanhatalon romaanin päähenkilön Aarnin pelastus on pääsy apulaiseksi sukulaistädin ja hänen ystävänsä omistamaan valokuvaamoon. Luottamus ja ystävälliset neuvot murentavat Aarnin varautuneisuuden, ja kohta yksinäinen työskentely pimiössä alkaa tuntua hyvältä ja omalta.

Tästä alkuasetelmasta Pauliina Vanhatalo lähtee kuvaamaan päähenkilönsä elämänkaarta, pitkää valotusaikaa, ja tekeekin sen niin taitavasti, että mielestäni uusi romaani on Vanhatalon tähänastisista romaaneista paras.


AARNIN TIE valokuvaajaksi ei ole tasainen taloudellisesti eikä taiteellisesti, mutta suurimmat vaikeudet Aarnilla on itsensä kanssa. Itseluottamuksensa menettänyt, syrjitty nuori on aikuisenakin ikuinen sivusta katsoja ja varjossa seisoja, yksi kirjallisuudessa monista sivullisista.

Edes rakkaus ei korjaa tilannetta, vaikka sitä parantaakin. Vanhatalo kuvaa Aarnin ja hänen Ilsensä avioliittoa lempeästi ja lämmöllä. Mutta kun vaimo on hyvästä suvusta ja korkeasti koulutettu, valokuvaaja-satamatyöläinen pohjoisesta ilman kunnollisia pöytätapoja, sivistysta ja keinoja ansaita rahaa tuntee ainaista huonommuutta ja joutuu lopulta maksamaan kovan hinnan siitä, ettei usko ja totu onneensa.

Aarnin elämää seurataan romaanissa 1960-luvun puolivälistä tähän saakka, muttei kronologisesti. Kekseliäs kuvaotoksittain vaihteleva Aarnin vaiheiden tarkastelu on onnistunut rakenneratkaisu ja pitää hyvin yllä romaanin jännitettä. Vanhatalon metaforat tulitikkupojasta valokuvaukseen toimivat hienosti tunnelman ja ajatusten herättäjinä.

Pauliina Vanhatalon romaanit ovat aina olleet perusteellisesti pohjustettuja ja teknisesti hallittuja, mutta Pitkä valotusaika vakuuttaa myös tunnetasolla. Aarni ja Ilse ovat tosia, herättävät ymmärtämystä ja houkuttelevat myötäelämään. Kieltämättä ainakin pohjoisen lukijan nautintoa lisää myös Aarnin käyttämä Oulun murre.

Mutta Aarnin murre on muutakin kuin onnistunut tyylikeino. Se kertoo Aarnin voimakkaasta tarpeesta karttaa ulkoisia vaatimuksia, olla joka tilanteessa itsensä kokoinen ja näköinen. Ilsen väistämättömäksi tehtäväksi parisuhteessa tulee pönkittää Aarnin horjuvaa itsetuntoa. Ilse parsisi  hänet jatkuvasti kokoon niin kuin rikkinäisen sukan, jonka moni olisi jo heittänyt menemään.



HAIKEUS JA SURUMIELI, romaanin perusviritys, syntyy romaanin kaikkien henkilöiden jonkinasteisesta pettymyksestä. Vaikka elämässä on paljon hyvää, se ei kuitenkaan mene ennakko-odotusten mukaan. Näyttää siltä, että ihminen on epäilyineen ja epäuskossaan itse pahin este onnensa tiellä.

Silti romaani huokuu optimismia, uskoa siihen, että ihiminen ei kadu, jos tekkee sitä mitä rakastaa, oli se ulkopuolisten mittapuiden mukaan miten näkymätöntä tai vaatimatonta tahansa. Aarni puhuu omista tekemisistään ja omasta taidelajistaan, mutta luen hänen ajatuksensa kirjailijan viittaukseksi taiteen tekemisestä ja taiteilijuudesta yleensäkin.

Sen sijaan, että tekemisensä mitätöisi ainaisella "minä olen vain" -ajatuksella, siihen voisi opetella suhtautumaan huomattavasti armollisemmin:

Kuva: Sara Ahde
Oli vielä vähän aikaa tyhjänkatselemiseen, ja Aarni soi itselleen vapauden olla tietämättä, mikä oli olennaista tai epäolennaista, kiinnostavaa tai turhaa, hyvää tai pahaa. Hän vain tarkkaili kaikkeutta, sen yksityiskohtia joista mikään ei ollut toista vähäisempi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti