keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

10. kesäkuuta 2015


Matkalla maineeseen 

Laadukasta viihdettä Lontoon 1970-luvun teatteripiireistä



Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout). Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 421 s.


Miten elämä ja teatteri eroavat toisistaan? Teatterissa kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti. Teatterissa tapahtumat tuntuvat kohtalolta. Teatteria kirjoitetaan, elämää ei.

Tätä mieltä ollaan englantilaisen Sadie Jonesin ensimmäisessä suomennetussa romaanissa Ehkä rakkaus oli totta. Jonesin elämään ja tuotantoon mahtuu siinä määrin runsaasti teatteria ja käsikirjoituksia, että hänen ajatuksillaan teatterin olemuksesta on katetta. Romaani osoittautuu viihteelliseksi, mutta mistään pintaromantiikasta ei ole kyse, vaikka nimen suomennos sellaiseen voi viitatakin.

1960-luvulle sijoittuvan aloituksen perusteella voisi ajatella tarttuneensa hyvinkin vakavasti otettavaan selviytymistarinaan. Alkoholisoituneen isänsä kanssa asuva pikkukaupungin kasvatti Lucasz "Luke" Kanowski tekee parhaansa mielisairaalaan suljetun äitinsä virkistämiseksi. Toisaalla toinen varhaisteini Nina Hollings kulkee pää painuksissa näyttelijänä epäonnistuneen yksinhuoltajaäitinsä jyrättävänä.

Luke päätyy töihin tehtaaseen ja kirjoittaa näytelmäkäsikirjoituksia pöytälaatikkoon. Tavattuaan kotikulmillaan sattumalta kaksi samanhenkistä ja -ikäistä lontoolaista, Leigh'n ja Paulin, hän kuitenkin pakkaa oikopäätää kassinsa ja lähtee heidän peräänsä. Täältä tullaan, Lontoo ja 1970-luvun underground-piirit!

Kimppakämppää emännöivä Leigh tekee töitä teatterin järjestäjänä, Paul tähtää tuottajaksi. Ammatilliset intressit ovat siis kaikilla kolmella yhdensuuntaiset, mutta rakkauselämä on jo mutkikkaampi juttu varsinkin näyttelijäksi kouluttautuneen Ninan astuessa näyttämölle.


ROMAANIN HENKILÖKUVAUS ihastuttaa. Sadie Jonesin nuorilla teatterilaisilla on kaikilla perustellut ja myötätuntoa herättävät psykologiset syyt käytökseensä, on se sitten millaista tahansa. Ja sehän on.

Nelikon tunteet käyvät kuumina ja ailahtelevat juuri niin kuin ne itseään etsivillä nuorilla aikuisilla tekevät. Solidaarisuus rakoilee, kun halu saa yliotteen, mutta omatunto on tallella ja ystävä hädän tullen paikalla.

Rakkaussuhteissa on romaanin keskivaiheilla sen verran tyhjäkäyntiä, että jonkinasteinen tiivistäminen olisi tehnyt kompositiolle hyvää. Onneksi kirjailija antaa runsaasti tilaa myös muille ihmissuhteille: konstikkaille vanhempi-lapsi-liitoksille ja teatterimaailman monenkirjavalle tekijäkaartille.

Sadie Jonesin romaanista saa elävän ja vakuuttavan kuvan teatteripiireissä - ja yleensäkin taidepiireissä - vallitsevasta ankarasta kilpailusta, mutta myös yhteispelistä ja vahvasta tekemisen meiningistä. Intohimosta.

Tässä romaanissa eletään ja tehdään taidetta avantgarde-hengessä, kokeillen ja rajoja rikkoen. Seksi ja huumeet kuuluvat kuvaan. Teatteriryhmiä syntyy ja kuolee. Käsikirjoitukset etsivät tuottajia ja tuottajat tuoreita käsikirjoituksia. Rooleista ja yleisöstä taistellaan, ja ensi-iltoja ja arvosteluja jännitetään. Jokainen uskoo tai ainakin toivoo olevansa matkalla tähtiin ja panee arvelematta peliin sekä itsensä että rahansa, jos sellaista sattuu olemaan.

Jollain tapaa Jonesin henkilöt ovat sekoiluissaankin hämmentävän viattomia ja myös traagisia. Rakkaus ei tee pelkästään hyvää; se satuttaa, ja monella tavalla.


BOHEEMIA TAITEILIJAELÄMÄÄ viettävistä yhteisöistä löytyy teatterista ja elokuvista useita esimerkkejä. Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta kuuluu joukkoon, vaikka onkin romaani. Sitä nimittäin lukee paljolti kuin katsoisi näytelmää tai filmiä, eikä vain sujuvan dialogin takia.

Ruumiin kieli on yhtä tärkeää kuin puhe. Jones rekisteröi mielellään henkilöidensä liikkeitä ja asentoja ja tehostaa kohtauksia erilaisilla valaistuksilla. Hän sisustaa interiöörejä kuin lavastaja ja kirjoittaa välistä jopa silmiinpistävän näyttämöllisesti:

Olohuone ja keittiö olivat etuosassa, ja kylpyhuone oli olohuoneen ja makuuhuoneen välissä; makuuhuone oli perällä lyhyen käytävän päässä. Paksut matot olivat haaleanvihreät ja juuri imuroidut, ja ikkunalaudalla oli maljakkoon laitettuja kukkia.

Silti Jonesin romaani tapahtumineen ei vaikuta tarkoitukselliselta eli teatterilta vaan sattumanvaraiselta niin kuin elämä. Edes onnelliseen loppuun ei ole pakko uskoa, vaikka sellaista tarjotaan. Elämäähän ei ole käsikirjoitettu.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta löytää varmasti paljon lukijoita ja syystä. Siinä on kaikille laatuviihdettä kaipaaville oikeassa suhteessa sekä keveyttä että painoa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti