maanantai 18. toukokuuta 2015

18. toukokuuta 2015


Pahaan pystyy jokainen, hyvään pitää ponnistella 

Aki Ollikaisen uusi romaani ei päästä lukijaansa helpolla




Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015. 157 s.

Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi palkittiin kolme vuotta sitten vuoden parhaana esikoisteoksena ja oli ehdolla Finlandia-palkinnolle. Ollikaisen tämänkeväinen toinen pienoisromaani Musta satu on monessa suhteessa Nälkävuodesta tuttua ja taattua Ollikaista, mutta kirjailija on rakentanut romaaninsa siinä määrin sirpaleiseksi, että arvelen osan lukijoista tuskailevan.

Romaanin alussa ja lopussa on siteerattu vuosilta 1931 ja 1932 peräisin olevia lehtiotsikoita, joissa kerrotaan Malmin Tattarisuolla tehdyistä kammottavista löydöistä ja niiden arvoituksen selviämisestä. Tattarisuon lähteestä löytyi joukko ihmisruumiiden osia, jotka oli katkottu vastahaudatuilta vainajilta taikamenojen rekvisiitaksi.

Ollikainen ei kuitenkaan keskity selvittelemään noiden yöllisten menojen vaiheita tai syitä, vaan ne ovat pikemminkin romaanin tapahtumien kehyksenä. Tattarisuo liittyy kirjan kahden päähenkilön toisiinsa kietoutuviin tarinoihin muilla tavoin.


ROMAANI KULKEE pääosin kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä nimeltä mainitsematon kirjailijaminä yrittää kirjoittaa romaania Tattarisuon tapahtumista, samalla kun hänen elämänsä ja avioliittonsa on hajoamispisteessä. Toisella aikatasolla seurataan pirtutrokari Heinon resuista elämää Helsingissä 1930-luvulla. Heinolle Tattarisuo on salakuljetetun viinan väliaikainen kätköpaikka.

Heino ja kirjailija ovat sukua suoraan alenevassa polvessa, mutta romaanissa on niin runsaasti myös muita henkilöitä, sukulaisia ja ulkopuolisia, että sukupuun hahmottaminen vie aikansa ja vaatii vaivaa. Ehkä sen tarkka tietäminen ei ole edes tärkeää, kun kuvattavana on muutoinkin kaiken hajoaminen: henkilöiden oman elämän, perheiden, ihmissuhteiden ja yhteiskunnan. Koska isien teot kuitenkin tunnetusti vaikuttavat poikiin, sukupolvien ketjusta kannattaa mielestäni ottaa edes jonkinlainen selko.

Käydessään erilaisin takaumin läpi kirjailijansa taustaa neljän sukupolven verran Ollikainen pääsee tarkastelemaan yksilökohtaloiden rinnalla suuria yhteiskunnallisia murroksia: kansalaissotaa, 1930-luvun ääriliikkeitä ja toista maailmansotaa. Väkivaltaisessa ympäristössä yksilöiden väkivaltaisuus ei näytäkään enää vain henkilökohtaiselta pahuudelta. Pahuutta on niin sanotusti ilmassa.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan vastuuttomuutta. Kun pappa kertoo pojanpojalle karmeita muistojaan sodasta, poika kysyy, osaako ihminen papan mielestä olla ollenkaan hyvä. "Se on vaikeampaa, hyvään pitää ponnistella", vastaa pappa. Mustasssa sadussa useimmat eivät pysty tai jaksa, ja eniten siitä kärsivät romaanin tavalla tai toisella isättömät pojat.


MUSTAN SADUN ihmiset toimivat paljolti olojen ja sattumien ehdoilla. He yrittävät koukata rahaa ja nautintoa sieltä, mistä sitä kulloinkin on luvassa, ja käyttävät puukkoa, kun sellainen osuu käteen.

Romaani on niin täynnä kuolemaa, että lukijana alkaa kysellä Heinon Maija-lesken tavoin myös jonkinlaisen kauneuden perään, ja kyllähän Ollikainen sellaistakin raadollisen romaaninsa valoksi väläyttelee.

Kaunis ja liikuttava on usein pieni ele, lapsen pään taputus, tai muisto isän sylistä ja haukkaleikistä. Onnettomien avioliittojen vastapainona on joku onnellinenkin, ainakin aikansa, ja lapsuudenkaverin lempeä tönäisy oman rohkeuden pettäessä tuntuu selässä vielä miehuusiässä.

Ihastusta herättää jälleen Ollikaisen kieli. Kielellään kirjailija taikoo lohduttomastakin kaunista ja mitättömästä merkityksellistä.

Ollikaisen henkilöt kiinnittävät huomionsa toisaalta minimaalisiin ja toisaalta äärettömiin kohteisiin, kärpäsiin yhtä lailla kuin tähtitaivaaseen. Ja samoin kuin Nälkävuodessa Ollikainen tarjoilee nytkin lukijansa nautinnoksi komeita metaforia ja vertauksia. Kun esimerkiksi "lasten ristiretki" ylittää katua keltaiset huomioliivit yllään, "päiväkotitäti seisoi keskellä tietä kädet levällään kuin tasa-arvokiintiökristus".

Synkistä aineksistaan huolimatta Musta satu tavoittelee valoisampaa huomista. Romaania voi halutessaan lukea vaikkapa varoitustarinana. "Minä yritin vetää välistä. Me kaikki yritimme. Me halusimme rikkautta, kurkottelimme ylemmäs ja ylemmäs, ja samalla me vajosimme."

Saman voisi sanoa myös preesensissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti