Milla Ollikainen: Mathilda

Hvitträskin kaksi valtiatarta  

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 252 s. 

    Mathilda ahtautui peilipöydän ääreen samalle penkille Lojan viereen. Hän katsoi peilistä ensin itseään, sitten Lojaa. / "Me olemme Hvitträskin kaksi kaunista", Mathilda sanoi. "Ja meistä tulee varmasti hyviä ystäviä."  / Loja hymyili, katsoi hymyään ja korjasi sitä leveämmäksi. / Hän ei ollut siitä lainkaan niin varma.

Eletään maaliskuuta 1904. Kirkkonummen Hvitträskissä valmistaudutaan kahden parin vihkimiseen. Arkkitehdit Eliel Saarinen ja Herman Gesellius astuvat avioon, Saarinen jo toisen kerran. Saarisen uusi puoliso on Geselliuksen sisar Loja (Louise), Geselliuksen morsian on Eliel Saarisen edellinen vaimo Mathilda (o.s. Gyldén).

Kuvio on jo itsessään mielenkiintoinen, mutta erikoiseksi tapauksen tekee pariskuntien asumisjärjestely.

Yhtiökumppanit Saarinen, Gesellius ja Armas Lindgren olivat rakennuttaneen Hvitträskiin yhteisen erämaa-ateljeen sillä mielellä, että se toimisi myös heidän perheidensä yksityisasuntona. Kansallisromanttisen tyylin mukaisen suuren talon eteläsiipi oli tarkoitettu Elielin ja Mathildan kodiksi, pohjoissiipi oli Lindgrenien, ja erilliseen Pikku huvilaan oli asettunut poikamies Gesellius kuvanveistäjäsisarensa Lojan kanssa.

Kun Elielin ja Mathildan suhde viileni, Mathilda ja Gesellius lähentyivät ja Eliel kiinnostui Geselliuksen sisaresta. Tilanne eteni nopeasti avioliittoihin saakka, mutta molemmat pariskunnat päättivät kuitenkin jatkaa yhteiseloa Hvitträskissä. Vain Lindgrenit kokivat järjestelyn siinä määrin ongelmalliseksi, että jättivät pian kommuunin ja muuttivat omilleen. 

HVITTRÄSKIN NELIKOSTA jokaisen tunteita ja ajatuksia seuraisi mielellään. Milla Ollikaisen (s. 1974) romaanissa Mathilda miehet jäävät kuitenkin sivurooleihin, ja kirjailija keskittyy heidän taustallaan vaikuttaneiden naisten Mathildan ja Lojan elämään.

Kun kyseessä on biofiktio, ihmiset, paikat ja keskeiset tapahtumat ovat pääosin faktaa. Henkilöidensä sisäisen maailman kirjailija sen sijaan luo omasta takaa, tosin silloinkin perustellusti.

Mitä vähemmän biofiktion henkilöistä on tarjolla faktatietoa, sitä enemmän kirjailijan on turvauduttava mielikuvitukseensa. Mathildan tapauksessa lähdeaineisto on ollut ilmeisen niukkaa yllättävistä kirjelöydöistä huolimatta. Ehkä osittain senkin vuoksi Lojan hahmo saa romaanissa tilaa yhtä runsaasti kuin nimihenkilö.

Ollikainen kuitenkin tähdentää Mathildansa keskeistä roolia romaanin nimen lisäksi sillä, että Mathilda saa olla minäkertoja. Lojasta kerrotaan kolmannessa persoonassa.

ROMAANI ALKAA NÄYTTÄVÄSTI Hvitträskin pohjoissiiven tulipalolla (1922) ja Lojan urhealla esiintymisellä. Mathilda astuu esiin vasta  seuraavassa luvussa, mutta kieltämättä hänessä on alun alkaen enemmän kiinnostavuutta kuin arkisessa ja käytännöllisessä Lojassa.

Jo Mathildan ensimmäinen repliikki kiinnittää huomioni: Tänään koko kaupunki on minulle kateellinen. Kateellinen.

Ollaan Viipurissa 1899, ja 22-vuotias, varakkaaseen ja vaikutusvaltaiseen sukuun kuuluva kaunotar Mathilda on astumassa avioon jo mainetta saaneen arkkitehti Saarisen kanssa. Sulhanen kumppaneineen on valittu suunnittelemaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, eikä morsiamen perhe voisi olla hänestä ylpeämpi.

Nuorelle Mathildalle kauneus, kehut, keskipisteenä olo ja muiden kateellisuus merkitsevät niin paljon, että totta kai hän on rakastunut mieheen, jolla on tarjota hänelle hänen unelmiensa tulevaisuus. Nuoripari lähtee häistä suoraan Pariisiin, mutta jo matkalla nuorikon haaveet alkavat säröillä.

Pariisin seurapiireissä viipurilaista kaunotarta ei juuri noteerata, ja kun kiireinen aviomies omistautuu kokonaan paviljongilleen, jää juhliminen muutenkin toissijaiseksi. Ikävystynyt vaimo kuljeskelee itsekseen kaupungilla ja yrittää saada aikansa kulumaan. Epämiellyttävät ajatukset hän torjuu mielestään parhaansa mukaan.

MATHILDAN HENKILÖKUVA on uskottava ja pinnallisuudessaan ja naiiviudessaankin sääliä ja sympatiaa herättävä. Mathilda on yhteiskuntaluokkansa ja kasvatuksensa tuote: vaurauteen tottunut, sivistystä saanut ja edustuskelpoiseksi koulittu. Siis täydellistä vaimoainesta tulevalle suurmiehelle.

Ollikaisen romaani näyttää kuitenkin riipaisevasti, kuinka kauneus on hyvää kauppatavaraa mutta ainoaksi avuksi riittämätön. Mathildan kauneutta ei kiistä kukaan, mutta kun hänestä sanotaan, että hän on vain kaunis, kauneuden arvo kyseenalaistuu.

Kohtalokkainta ja murheellisinta Mathildan elämässä on kuitenkin hänen äitiystoiveidensa kariutuminen. Hän tietää itsekin olevansa lahjaton kaikessa muussa paitsi näyttävyydessä, mutta äitinä hän uskoo täyttävänsä miehensä odotukset ja olevansa merkityksekäs siinä missä muutkin naiset.

Ollikainen kuvaa päähenkilönsä lapsitoiveiden romahtamista ja sitä seuraavaa masennusta ja tasapainottomuutta kaunistelematta ja samalla myötätuntoisesti. Vaikka avioliitto Hermanin kanssa on onnistunut, Elielin ja Lojan perheonnen sivusta seuraaminen on Mathildalle selvästi ylivoimaista, eikä tilanne Lojankaan kannalta ole ihanteellinen.

Lojan järkevä, arkinen Martta-hahmo kestää sentään hyvin Mathildan ongelmallisen käytöksen. Ehkä Loja ajattelee myös sairastelevan veljensä parasta, mutta uskon hänen vahvuutensa kumpuavan muustakin kuin sisarusrakkaudesta ja äitiydestä.

Loja joutuu tai asettuu pyörittämään koko yhteisönsä arkea eikä kuitenkaan luovu täysin omasta taiteilijuudestaan. Ehkä hän tietää sisimmässään, että vielä tulee hänenkin tilaisuutensa loistaa - ja se tulee. Mathildan kukkimisaika oli lyhyt ja puolinainen.

OLLIKAISEN ROMAANI ETENEE pitkin ajallisin harppauksin. Saan vaikutelman, että kohtaukset ovat paljolti valikoituneet henkilöistä ja tapahtumista tarjolla olleiden hajatietojen perusteella. Suurieleistä dramatiikkaa on vähän ja hyvä niin.

Ulkoisesti näyttävimpien  tapahtumien - Hvitträskin tulipalon ja Maksin Gorkin pelastusoperaation - toiminnallisuus palvelee sekin henkilökuvausta, mutta parhaimmillaan Ollikainen on kuvatessaan ja eritellessään henkilöidensä ajatuksia ja tunnetiloja eli näkymätöntä todellisuutta. Pidän siitä, että kirjailija malttaa jättää asioita myös salaperäisesti auki ja lukijansa arvailtavaksi.

Kun Hermanin kuoleman jälkeen 1916 Mathildan taloudellinen ja henkinen toimeentulo hankaloituivat entisestään, myös kuvaukset Matildan vaiheista pirstaloituvat ja hämärtyvät. Toden ja kuvitellun rajojen sekoittuessa odotettavissa on enää katastrofi.

Kirjelähteitään siteeraten Ollikainen antaa ymmärtää, että päähenkilön itsetuhoisuus olisi mahdollisesti ollut estettävissä, jos erityisesti hänen äitinsä olisi tukenut ja rakastanut häntä samalla tavalla kuin nuorempaa Eva-tytärtään. Ulkopuolisille Mathildan kuolinsyy Lounais-Ranskan Bayonnessa verhoiltiin tuberkuloosiksi.

VAIKKA MILLA OLLIKAISEN MATHILDA  ei ole sivumäärältään mittava, se on monella tavalla kiinnostava, mietityttävä ja herkistävä romaani. Kiinnostavuuteen toki vaikuttaa kirjan tapahtumien, ympäristöjen ja henkilöiden autenttisuus, mutta Mathilda ei ole vain kulttuurihistoriaa, saati paljastustarina parempien ihmisten parisuhteista.

Se on eläytyvä ja lukijankin tunteisiin menevä kuvaus kahdesta keskenään hyvin erilaisesta, samaan elinpiiriin joutuvasta naisesta, heidän unelmistaan, valinnoistaan, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Se on tarina sitkeydestä ja sortumisesta, ja se on sekä epookkia että tätä päivää. 

Milla Ollikainen. Kuva: Veikko Somerpuro