Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

 

Kunniaa ihan tavalliselle miehelle ja elämälle   

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli (Den dagen Nils Vik døde, 2023). Suom. Sanna Manninen. WSOY 2025. 197 s.

Irlantilainen hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlog, hollantilainen maalarimestari 1600-luvulta ja norjalainen kyytiveneen kuljettaja Nils Vik, siinä kolme miestä, joiden elämänasenne ja -valinnat ovat tehneet minuun lyhyen ajan sisällä lähtemättömän vaikutuksen. He ovat kaikki päähenkilöitä sivumääriltään pienissä mutta anniltaan suurissa romaaneissa.

Bill Furlog kamppailee omantuntonsa kanssa Claire Keeganin kirjassa Nämä pienet asiat (suom. 2023). Alankomaiden taiteen kultakauden vanhaan mestariin tutustuin keväällä Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän illassa.

Viimeisin tuttavuuteni on Nils Vik. Hänen veneessään olen kulkenut vuonoa ristiin rastiin Frode Gryttenin (s. 1960) pari vuotta sitten Brageprisenillä palkitussa romaanissa Päivä jona Nils Vik kuoli. Romaanin on suomentanut Sanna Manninen.

KOLMIKOSTA ULKOISESTI VAATIMATTOMINTA elämää viettää Gryttenin vaitonainen Nils Vik, mutta puolisona, isänä ja lähimmäisenä hän on vähintään yhtä merkittävä kuin Keeganin menestynyt kauppias tai Haahtelan arvostettu taiteilija.

Nils Vik on isänsä jälkiä seurannut lautturi, joka ei ole koskaan pitänyt muutoksista vaan kaikesta tavallisesta ja toistuvasta. Tätä työlleen omistautunutta, auttavaista ja luotettavaa miestä ei kuitenkaan vastedes nähdä näissä vuonomaisemissa. 

Nils kääntyi ja kurotti avaamaan vetolaatikon, otti sieltä kynän ja postikortin. Kuvassa oli vuono aurinkoisena kesäpäivänä, vuorenhuippujen yllä leijaili valkoisia poutapilviä. Hän miettii hetken aikuisten tytärtensä reaktioita ja kirjoittaa sitten kortin taivaalle: Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa. Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Isä.

Romaanin nimessä ja alussa tehdään niin aukotta selväksi Nils Vikin elämän päättyminen, että hänen suunnatessaan viimeiselle merimatkalleen lukijalle ei tarjoudu minkäänlaista mahdollisuutta kuvitella miehen mielen muuttumista.

Niinpä minun ei tarvitse jännittää mitään, seuraan vain mitä päivän mittaan tapahtuu ja kipparin ajatuksissa liikkuu, kun hän hahmottelee mitä on elämässä rakastanut, piirtää sen esiin, tekee sille kunniaa.   

Kannattaa huomata, etteivät miehen mieleen nouse ensimmäisinä suinkaan mitkään poikkeukselliset tapahtumat. Tärkeimpiä koko elämää ajatellen ovat toistuvat ja turvalliset asiat: läpi yön loistava ulkovalo, väsyneet ilta- tai aamuöiset paluut vuonolta kotiin, iltaryyppy, alakertaan yöpukeissaan rientävän vaimon huojentunut halaus.

Ajattelen: eikö sama päde edelleen? Mihin tarvitsemme huippukokemuksia? Irtiottoja ja elämyksiä toisensa jälkeen? Toisiamme me tarvitsemme. Välittämistä ja huolenpitoa, sekä hetkellistä että kestävää.

PUHUTAAN SIITÄ, KUINKA ELÄMÄSSÄMME kaikki ensimmäiset kerrat ovat merkittäviä. Gryttenin romaanissa erikoislaatuisia ovat myös viimeiste kerrat.

Vaikka Nils Vik tekee kaiken niin kuin muinakin päivinä, tänä sunnuntaina joka askareella on poikkeuksellista painokkuutta. On siis perusteltua kertoa kaikki yksityiskohtia myöten varttia yli viiden heräämisestä läpi harmaan marraskuisen päivän. Samalla lukijalle avautuu konkreettinen näkymä Nils Vikin koko elämän kulkuun.

Pian arjen kuvauksen rinnalle nousee romaanin toinen kerronnallinen taso: myyttinen maailma. Nils Vik matkaa kohti kuolemaa auton alle menehtyneen Luna-koiransa kanssa kuin kreikkalaisen mytologian Kharon lautallaan, ja juttua tulee mukavasti kummaltakin.

Juuri myytin ja fantasian avulla kirjailija  levittää eteemme sekä päähenkilönsä että hänen kotivuononsa asukkaiden elämäntarinat kaikessa inhimillisessä kirjavuudessaan.

Tuolta he tulevat, Nilsin ensimmäinen matkustaja,14-vuotiaan kipparin taitoja epäilevä vanha pappi, ja ensimmäiset maksavat asiakkaat Synnve ja Sverre Nesbø ainutkertaiselle kaupunkireissulleen. Sitten kyytiin nousevat myös isänsä kaltoin kohtelema kitaristipoika Jon ja vaimoa etsivä ujo Jens Hauge, ankaruudestaan tunnettu opettaja Alstadsæter ja mutkaton kätilö Kari Aga. Ynnä muut.

Mieleeni tulivat vuosien takaa Edgar Lee Mastersin (1868-1950) klassisen Spoon River antologian hahmot. Yksityisten kohtaloiden lisäksi vuonolaisista piirtyy myös yhteisökuvaus samaan tapaan kuin Spoon Riverin hautakivistä.

Eläessään vuonolaiset ehtivät olla Nils Vikin kyydittävinä kerrallaan vain hetken aikaa. Hän vei heidät kaupunkiin, hän vei heidät lääkäriin, hän vei heidät papin ja kätilön luo, kouluun ja hautajaisiin. Nyt he vaeltavat vuorilta Nilsin veneeseen jäädäkseen - ja kiittääkseen.

NILS VIKILLÄ ON NIMITTÄIN OLLUT useiden vuonolaisten elämässä ratkaiseva rooli muutenkin kuin kyytijänä.

Miehen ajatukset eivät ole tavallisen ihmisen mielenliikkeitä kummoisempia, mutta hänellä on kyky huomata lähimmäistensä hätä, reagoida siihen ja auttaa heidät pahimman yli. Hän ei tee niin sankaruuttaan eikä edes tietoisesti. Se on hänen tapansa elää tasapainoista arkea omiensa joukossa. Olla vain pieni vuonolla liikkuva valo, jota ilman ympäristö olisi kuitenkin hiukkasen pimeämpi.

Niinpä romaanissa ei ole aiheestaan huolimatta liikuttavinta Nilsin elämän päättyminen vaan sen jokapäiväinen arvokkuus. Koko tarina huokuu kirjailijan kiintymystä kuvattavaansa kohtaan ja tavallisen, työssään tinkimättömän ihmisen kunnioitusta.

Luen romaania rakkaudentunnustuksena myös vuonomaisemia ja luontoa kohtaan. Kun Grytten levittää eteeni meri-, ranta- ja vuorinäkymiään, säitä ja valaistuksia, aistittavissa on yhtä aikaa karuutta ja kauneutta, ankaruutta ja kotoisuutta. Silti kuvailussa - kuten Gryttenin kielessä muutenkaan - ei ole mitään liikaa tai tarpeetonta.

Mainioita välähdyksiä Nilsin itsensä harkitusta kielenkäytöstä ja tarkasta ihmistuntemuksesta ovat hänen lokikirjauksensa. Tavanomaisten säähavaintojen lisäksi niissä on välistä päiväkirjamaisia merkintöjä kirjoittajan omistakin "säätiloista".

Yksi sellainen on rakastumisestaan häkeltyneen, saamattomuuteensa suuttuneen nuoren Nilsin tuhahdus: Tämä on ihan typerää. Meidän välillämme on vain kaistale syvää suolavettä, jonka yli pääsee helposti.

POHJIMMILTAAN GRYTTENIN ROMAANI onkin lämmin ja syvälle tunteisiin käyvä rakkaustarina. Kuolleen vaimon kaipauksen kuvauksena se on lähisukua Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän illalle.

Jäyhä, verkkainen Nils Vik ymmärtää jo ensitapaamisella sanavalmiin, eläväisen Martan ainoaksi oikeaksi kumppanikseen: Tuo ihminen on minulle hyvä. Vie vain viime hetkille asti, ennen kuin hänestä on lausumaan vaimolle ääneen: Minä rakastan sinua.

Puolisoiden rosoinen mutta luja suhde ei hellimmilläänkään muutu sentimentaaliseksi eikä riitaisimmillaankaan johda hallitsemattomiin tilanteisiin.

Amerikkalaisen lehtikuvaajan Robert Sothin isäntäperheessään aiheuttama kriisi on enemmän onnettomuus kuin yhteenotto, ja sairaan Martan kiukkuisuus herättää lukijassakin lähinnä neuvottomuutta. Jopa Nilsin tuskainen aamuvarhainen patjanpolttoseremonia on kuin juhannuskokolla alkaneen yhteiselämän intiimi, asiaankuuluva päätös. Yksityisasiat ovat omiamme. 

Näin kirjailija pitää huolen siitä, että tavallisen elämän idea toteutuu myös romaanin tapahtumatasolla. Sotimisista ja kataluuksista kylliksi saaneen lehtikuvaajansa tavoin hän keskittyy asioihin jotka jäävät ääripäiden väliin.

Ja se riittää ja kantaa komeasti. Mutta Frode Gryttenin kaltaista kirjoittajaa ja sielunelämän luotaajaa se kyllä vaatii.

Frode Grytten. Kuva Helge Skodvin