Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Mestariohjaaja Hitlerin käskyläisenä   

Daniel Kehlmann: Ohjaaja (Lichtspiel, 2023). Suom. Tuulia Tipa. Siltala 2025. 383 s.

"Ottakaa huomioon, mitä voin teille tarjota", keskeytti ministeri, "esimerkiksi keskitysleiriä. Milloin tahansa. Onnistuu. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin: ottakaa huomioon, mitä kaikkea muutakin voin tarjota, nimittäin kaikkea mitä vain tahdotte. Minkä tahansa budjetin, kenet tahansa näyttelijän. Voitte tehdä minkä elokuvan vain tahdotte. Mutta senhän te tiedättekin. Sen tähden tulitte puheilleni. Sen tähden olette Canossan matkalla."

Kun propagandaministeri Joseph Goebbels vaatii elokuvaohjaaja Georg Wilhelm Pabstilta  (1885-1967) kuuliaisuutta, maineikkaalla ohjaajalla ei ole juuri vaihtoehtoja. Pabst on kutsuttu ministeriöön kotilinnastaan Itävallasta hänen palattuaan maanpaosta Yhdysvalloista hoitamaan vanhan äitinsä asioita. 

Kohtaus on yksi hurjimmista Daniel Kehlmannin (s. 1975) keväällä suomeksi ilmestyneessä  romaanissa Ohjaaja. Kehlmann on paitsi romaanikirjailija myös käsikirjoittaja (hän oli mukana mm. äskettäisen Kafka-televisiosarjan kirjoittamisessa), ja se kyllä näkyy hänen romaanissaankin.

Kun tarinan pääroolissa on yksi Weimarin tasavallan mestariohjaajista, elokuvallisuus on syystäkin romaanin kerrontaratkaisujen peruselementti. Lisäksi Ohjaaja tarjoaa paljon ja monenlaista tietoa elokuvan historiasta ja tekemisestä.

Silti Kehlmann ei kirjoita vain elokuvaväelle vaan ihan kaikenlaisia lukijoita ajatellen. Vaikka romaania ei ihan täysosumaksi luonnehtisikaan, ainakin se on mukavaa kesäluettavaa faustisesta aiheestaan huolimatta.

LÄHTÖKOHDILTAAN KEHLMANNIN ROMAANI ON historiallinen. G.W.Pabstin elämänvaiheita kuvataan faktoihin nojaten mutta samalla useimmiten niin groteskisti, että varmasti tietää lukevansa fiktiota.

Ohjaajan kolme osaa on otsikoitu monimielisesti Ulkona, Sisällä ja Jälkeenpäin. Alussa Pabst oleilee perheineen Yhdysvalloissa, on turhautunut ja haikailee menneen arvostuksensa perään. Kun surkea kielitaito ja pahasti flopannut ohjaus A Modern Hero (1934) enteilevät uran hiipumista, vanhan äidin viesti Itävallasta on sopiva syy väistää ainakin hetkeksi häpeällistä kohtelua.

Kunnolla romaanin toiminta käynnistyy vasta Sisällä-osassa. Kotilinnaan saapunut ohjaaja joutuu huomaamaan, että asiat ovat totaalisti muuttuneet, ja kun äidin hoidon järjestelyt ottavat aikansa, rajat ovatkin äkkiä kiinni. Perhe on satimessa.

Alkaa surrealistinen taiteilu hengissä säilymisen, kunnianhimon ja moraalisten valintojen välillä. Kaupanteko natsien kanssa ei ole yksioikoinen juttu, ja Kehlmann osaa jättää Pabstin päänsisäisiä liikkeitä sopivasti lukijankin arvattavaksi.

Lyhyt Jälkeenpäin-osa ei oikeastaan tarjoa enää mitään temaattista lisävalaisua päähenkilön valintojen suhteen. Se on tärkeä lähinnä ulkoisen jännitteen purkajana ja kehystarinan loppuhuipennuksena.

Kehystarina juuri ennen natsi-Saksan romahtamista filmatun Molanderin tapauksen kelojen kohtalosta tuo romaaniin oman kepeän ja kekseliään jännityksensä, mutta syökö se samalla tarinan pääteeman vakavuutta? Toisaalta Kehlmann ei selvästi pyrikään kovin syvälle, vaan romaania leimaa pitkin matkaa leikkivä, hirtehinen ote.

HENKILÖHAHMOT OVAT enemmän tyyliteltyjä kuin psykologisesti perusteltuja, ja osa heistä on täysin fiktiivisiä. Keksityillä henkilöillä on oma roolinsa juonen kuljetuksessa ja näkökulmavaihdoksissa, mutta yleensä historialliset henkilöt tuntuivat minusta elävämmiltä ja kiinnostavammilta.

Esimerkiksi Pabstin fiktiivisen Jakob-pojan kasvu natsinuorukaiseksi käy kovin kaavamaisesti, kun taas pelkät pistäytymisetkin suurten diivojen Greta Garbon ja Louise Brooksin luona ovat virkistäviä. Lyhyt, pureva kuvaus kylmäksi ja täysin lahjattomaksi luonnostellun Leni Riefenstahlin apurina täyttää hyvin humoristisen tehtävänsä. Sen sijaan Pabstin älykkään ja kriittisen vaimon Gertruden eli Truden ajatuksiin olisin mieluusti tutustunut perusteellisemmin.

Ehkä vaimon syrjäyttäminen on kuitenkin perusteltua siksi, että edustamaan kaunis Trude kyllä kelpaa mutta omassa ura- ja rakkauselämässään ohjaaja ei juurikaan piittaa hänen tunteistaan. Elokuvanteko on aina etusijalla. Vain sen hyväksi kannattaa joustaa ja tehdä kompromisseja.

Pabstin henkilökuva on arvoituksellinen ja kiinnostavan konstikas. Missä määrin ohjaaja sopeutuu natsien vaatimuksiin pakosta ja missä määrin omaehtoisesti, jää tulkinnanvaraiseksi. Samoin mietin, tekeekö hän valintojaan todella taiteellisesta intohimosta vai enemmänkin uraansa ja egoaan pönkittääkseen.

Kilpailu on ollut kovaa jo ennen sotaa, ja mieltä kaivelee, kun oman sädekehän himmentyessä ihmiset muistavat edelleen erinomaisesti Fritz Langin Metropoliksen (1927). Vaikka aiemmin punaiseksi mielletty Pabst pyrkii tekemään natsien käskyläisenä mahdollisimman epäpoliittisia filmejä, vaimo pitää niitä pohjimmiltaan verisinä ja ryvettyneinä, eikä syyttä.

Pabst kuitenkin perustelee toimintaansa: Ehkä tärkeintä ei ole mitä haluaa. Ehkä on tärkeintä vain tehdä taidetta niissä olosuhteissa, joissa sattuu olemaan. Nämä ovat nyt minun olosuhteeni. Ja tiedätkö, eivät ne hullummat ole. - - Komediantit on paras filmini pitkään aikaan ja Paracelsuksesta tulee parempi kuin mikään, mitä Lang tekee rapakon takana.

SOPEUTUMISELLA ON KUITENKIN HINTANSA. Se sokeuttaa. Mielettömyys tarttuu.

Mielestäni kirjan vaikuttavin luku on Molanderin tapauksen joukkokohtausten filmaaminen. Siinä missä aiemmat filmauskohtaukset lähinnä huvittavat vahvoine liioitteluineen ja hirtehisine hankaluuksineen, nyt ei enää naurata. Jopa uskollinen kamera-assistentti, romaanin sympaattisin henkilö, alkaa kauhuissaan kakistella mestarinsa opetuksia: Ainahan täytyy mukautua vallitseviin... Elokuvaa tehdessä ollaan aina...

Kohtaus on näyttävä esimerkki romaanin monista tuonaikaisista teknisistä haasteita, mutta  ennen kaikkea se on vaikuttava metafora vallitsevasta mielipuolisuudesta: mikään ei ole miltä näyttää ja kaikkia ja kaikkea on varottava, sillä hetkenä minä tahansa saattaa joutua pidätetyksi ja kadota tykkänään. On siis tärkeä esittää tietämätöntä ja jatkaa kuin tapahtuva olisi luonnollista. Koko aika oli kuin sotkeutunut filmirulla.

Ohjaajassa ollaan kuin ollaankin suurten kysymysten äärellä. Valta ja vastuu ja taide ja moraali törmäävät toisiinsa rajusti. Mutta tyylilaji - vahva liioittelu, surrealistiset ympäristö- ja mielentilanäkymät ja absurdit käänteet - pysyy kuosissaan loppuun asti, ja suomennos toimii hyvin muutamia erikoisia murrerepliikkejä lukuun ottamatta.

Mukavia lukuhetkiä romaanin elokuvaversiota odotellessa!

Daniel Kehlmann. Kuva: Heike Steinweg