Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Aikamme ihminen pahimmillaan? 

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. 184 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) uusimman teoksen, kolmen päivän romaanin Niin kaunis on maa kansikuva on niin kaunis, että sen perusteella kuvittelisi sisällön hyvinkin valoisaksi. Romaanin ilmapiiri on kuitenkin aika ajoin jopa ahdistava.

Markku Pääskysen taito luoda henkilöidensä arkeen tilanteita, joissa elämä nyrjähtää sijoiltaan eikä ole enää hallittavissa, tapahtuu melua pitämättä ja pienieleisesti. Silti ilmassa on sellaista outoutta ja uhkaa, että lukijakin etenee jotenkin arkana ja varuillaan.

Pääskysen edellistä romaania Aurinko ei liiku (2020) en ole lukenut, mutta mm. sitä edeltävien teosten Hyvä ihminen (2018) ja Sielut (2015) tunnelmat muistissani voin sanoa, että uudessakin romaanissa tapahtumia ympäröi kirjailijalle ominainen viipyily ja mystisyys. Edelleen on kyse eksyneistä sieluista ja hyvyyden ja pahuuden arvoituksesta.

SIELUT-ROMAANISSA kadoksiin oli yllättäen joutunut pieni alakoululainen. Uudessa romaanissa katoaa aviopari Tuomas ja Maria. He ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa ystäviensä Onnin ja Aliinan luona, mutta jääneet palaamatta kotiin.

Kun heidän tyttärensä lapsenvahti soittaa lauantaiaamuna Aliinalle, ystävät ovat ensin enemmän harmissaan kuin huolissaan, sillä pariskunnalla on ollut ennenkin samantyylisiä salamyhkäisiä tempauksia. Mutta kun päivä ja vielä seuraavakin kuluvat epätietoisuudessa, erityisesti Onni, romaanin kertoja, alkaa miettiä, mistä voisi etsiä kadonneita.

Vaikka romaani juonitasollaan on trillerimäinen, pääpaino on tälläkin kertaa jossain ihan muualla. Viikonloppu pakottaa kertojan muistelemaan ystävänsä Tuomaksen elämäntapaa, puheita ja käyttäytymistä koko siltä ajalta, kun he ovat tunteneet toisensa, eikä hyvältä näytä.

Kuljeskellessaan kotinsa lähiympäristöissä Onni tulee jossain vaiheessa siihen tulokseen, että Tuomas on ihmisenä aikamme ihminen pahimmillaan, huonoimmillaan.- - Hän on aikamme ihminen mutta myös kaikki menneisyyden ihmiset, kaikki miehet.

Sukupuoliroolit jäävät minusta kuitenkin tässä romaanissa aika lailla sivuun. Marian vaikeuksista arvaamattoman Tuomaksen kumppanina tihkuu tietoa Aliinan vihjeiden avulla mutta niukanlaisesti. Suorapuheisen, järkevän ja rauhallisen Aliinan elämä puolestaan sujuu hyvin.

Keskiössä on selkeästi Tuomas ja huomio siinä, mitä hän edustaa. Edustaako hän itsekeskeistä, materialistista ja nautinnonhakuista nykyihmistä vai onko hän psyykkisesti sairas? Entä miten häneen pitäisi suhtautua? Tuomita? Sääliä? Pelätä?

ONNI JA ALIINA ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, mutta Tuomas ja Maria elävät vauraiden ihmisten elämää. Maria on saanut tuntuvan perinnön, ja Tuomas on tehnyt rahaa isossa varainhoitoyhtiössä. Onnistuneilla sijoituksilla pariskunta on rikastunut lisää, niin että jo pitkään he ovat voineet toteuttaa kaikki unelmansa ja mielihalunsa. Koti on kaunis, harrastukset kultturelleja ja ruokavalinnat tarkkoja. Vuodesta suuri osa vietetään eri matkakohteissa. Elämä on laadukasta ja hallinnassa, vai onko?

Onko pariskunta onnellinen tai edes tyytyväinen? Mistä johtuu Tuomaksen arvaamattomuus ja halu olla aina keskipisteenä? Mistä kertovat hänen unettomuusongelmansa ja äkkinäiset ja rajut mielialavaihtelunsa? Millaista mahtaa olla heidän pienen tyttärensä elämä?

Arvoitusta avataan erityisesti Onnin muistoista mutta myös Onnin ja Aliinan keskusteluista käsin. Lisäksi joitain vihjeitä heruu Tuomaksen Aliinalle luovuttaman omaelämäkerrallisen tekstin tiimoilta.

Yksi selittävä tekijä Tuomaksen käytökselle on hänen lapsuudessaan sattunut traumaattinen tapahtuma. Selviää myös, että hänen, ainoan lapsen ja pikkukylän ihmepojan, on pienestä pitäen annettu ymmärtää olevan jotenkin erityinen, poikkeuksellinen. Miksi hän aikuistuttuaan on kuitenkin tehnyt kaikkensa taustansa häivyttämiseksi? 

Tuomas itse analysoi tilannettaan Onnille: Mua sanotaan loistavaksi mutta mä myös ymmärrän mitä loistava tarkoittaa. Se tarkoittaa lainavaloa, se tarkoittaa loistetta, pelkkää heijastusta jostain suuremmasta. - - Mä olen pimeä planeetta, mä saan valoni muualta. 

ROMAANI PANEE POHTIMAAN, eikö kaikessa onnistuvalle Tuomakselle riitä mikään. Vai onko kyse siitä, että hän tietää ja tuntee elävänsä jotenkin epäaidosti ja valheellisesti?

Onnille hän kertoo olleensa jo lapsesta pitäen vaativa ja huomionkipeä, pitelemätön pikku paska. Hän on puhunut myös häntä kiusaavasta "vainolaisesta", demonista, jota hän ei ole saanut kesytetyksi edes lääkkein eikä terapialla.

Tunteeni Tuomasta kohtaan ovat Onnin lailla kaksijakoiset ja hämmentyneet. Toisaalta Tuomaksen puheet ja temput vaikuttavat kiusaamiselta, toisaalta hätähuudolta. Mietin, miksi Onni on kestänyt vuosikausia noin epäsuhtaista ystävyyttä, manipulointia ja arvaamattomuutta ja kuinka hän ei ole jo aiemmin nähnyt ja pohtinut Tuomaksen tilaa. 

Jotain romaani kertoo siis myös Onnista, vaikka hänen roolinsa on tärkeä erityisesti Tuomaksen vastakohtana. Nimensä mittainen, tasapainoiselta vaikuttava Onni on ystävänsä rinnalla ns. pieni ihminen, jolle riittää tavallinen elämä, mukava työpaikka ja onnistunut parisuhde. 

Onni nauttii kävelyretkistään, ja Pääskynen poimii mielellään eri ympäristöistä tunnelmaa luovia ja monimielisiä yksityiskohtia. Miettiessään työtovereitaan ja töitään Onni ajattelee: Me tiedämme paikkamme, tiedämme mitä meidän pitää tehdä ja ennen kaikkea mitä meidän ei pidä tehdä.

Siitä romaanissa tuntuu olevan kyse laajemminkin. Katoamis- ja eksymisteemat ovat selkeästi sidoksissa oman paikkansa löytämisen teemaan. Silti tarina säilyttää salaperäisyytensä ja tulkinnalliset haasteensa loppuun saakka. Niinpä en Onnin tavoin minäkään osaa epäröimättä vastata Aliinan viimeiseen repliikkiin: Mitä tämä kaikki meistä kertoo?

Markku Pääskynen. Kuva: Veikko Somerpuro