Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Mies, joka rakasti mehiläisiä 

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset. Suom. Arja Pikkupeura. Otava 2023. 385 s.

Venäjäksi kirjoittavaan ukrainalaiseen Andrei Kurkoviin (s. 1961) sain ensituntuman viime vuonna, kun Otava julkaisi hänen 2006 suomennetusta (suom. Eero Balk) romaanistaan Kuolema ja pingviini uuden painoksen. Hyytävyydessäänkin kerrassaan mainio tarina nelikymppisestä yksineläjästä Viktorista ja hänen Miša-nimisestä pingviinistään innosti tarttumaan uusimpaan Kurkov-suomennokseen Harmaat mehiläiset, ja olen enemmän kuin tyytyväinen.

Kuolema ja pingviini sijoittui Kiovaan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen sekasortoiseen aikaan, jossa jokainen yritti selvitä, miten parhaaksi näki. Kun juuri kehenkään ei voinut luottaa, elämä muuttui vaaralliseksi ja vähitellen yhä painajaismaisemmaksi. Lukijan ahdistusta helpottivat kuitenkin Kurkovin kirpeä huumori ja hänen päähenkilönsä sukkulointitaidot.

Harmaat mehiläiset ilmestyi venäjäksi 2018. Se kertoo Itä-Ukrainan miehityksen jälkeisestä kolmannesta sotatalvesta ja keväästä ja kesästä sen jälkeen. Ukraina on länsimielisten voimien käsissä, Venäjä on kaapannut Krimin niemimaan ja Ukrainan itäisillä alueilla vallitsee sotatila.

ROMAANIN PÄÄHENKILÖ on 49-vuotias, kivihiilikaivoksissa terveytensä menettänyt eläkeläinen Sergeitš. Hän ja hänen kouluaikainen vihamiehensä Paška ovat kotikylänsä ainoat asukkaat, kun muut ovat lähteneet sotimista pakoon. Kylä sijaitsee ns. harmaalla vyöhykkeellä Ukrainan joukkojen ja Donetskin ja Luhanskin "kansantasavaltojen" separatistien rintamalinjojen välissä.

Romaanin esipuheessa Kurkov kuvaa tuota ei-kenenkään-maata mm. seuraavasti: Nämä kotikonnuilleen sodan keskelle jääneet ihmiset kuuntelevat ammusten ujellusta päänsä yllä ja lakaisevat tarvittaessa sirpaleita pois pihaltaan. - - Heidän luonaan vierailevat ainoastaan Ukrainan sotilaat ja separatistitaistelijat, jotka joko etsivät vihollista tai poikkeavat silkasta uteliaisuudesta katsomaan, onko joku vielä hengissä.

Tällaiset ovat Sergeitšinkin elämän puitteet. Vaimo Vitalina on jo aikoja sitten häipynyt kotikaupunkiinsa mukanaan pariskunnan Anželika-tytär, mutta onhan Sergeitšillä seuranaan  separatistien kanssa veljeilevä ja heistä hyötyvä Paška ja ennen kaikkea mehiläisensä, joita hän rakastaakin yli kaiken.

Romaanin alkupuoli kuvaa Sergeitšin hiljaiseloa kahden kadun ja niitä yhdistävän poikkikadun halkomassa kylässä kesää odotellessa. Dramatiikkaa tarjoavat rintamalinjojen välillä lojuva sotilaan ruumis ja omskilaisen tarkka-ampuja kaamea kuolema, mutta muuten ei tapahdu juuri mitään. Sergeitš kaipailee perhettään ja saa silloin tällöin juttukaverikseen Paškan tai Petro-nimisen ukrainalaissotilaan.

Silti Sergeitšin seurassa viihtyy tavattoman hyvin. Yksi syy siihen on Kurkovin kertojantaidoissa, toinen Sergeitšin henkilökuvassa. En ole aikoihin tavannut yhtä sympaattista, välillä äreää mutta sisimmässään pehmeää ja naisasioissa jopa arkaa ukkotyyppiä.

SERGETŠISSÄ ON PALJON SAMAA kuin Kuoleman ja pingviinin Viktorissa. Molemmat pysyttelevät henkensä pitimiksi mahdollisimman huomaamattomina, mutta Sergeitš on enemmän oma teeskentelemätön itsensä. Hänen mietteissään ja arkitoimissaan on ihastuttavaa sitkeyttä, sopeutuvuutta ja diplomatiaa. Hänestä löytyy myös annos velmuilua, mutta ennen kaikkea hän on hyväsydäminen auttaja.

Sergeitšin vastuuntunto mehiläisistä on vankkumaton. Kun hän kevään koittaessa päättää viedä mehiläiset sodan keskeltä lomailemaan Krimin aurinkoon vuosien takaisen tuttavansa tataari Ahtemin kotipuoleen, romaaniin tulee pitkähkön odottelun jälkeen liikettä. 

Sergeitš lastaa vihreän farmari-Ladansa peräkärryyn kuusi mehiläislaatikkoaan ja lähtee tien päälle Paškan harmittelusta huolimatta. Matka kaupungista ja tarkastuspisteeltä toiselle etenee vitkaan ja välillä Etelä-Ukrainassa keskeytyykin vähäksi aikaa mukavan kaupanmyyjän myötävaikutuksella. Lopulta kuitenkin ollaan Krimillä ja mehiläiset voivat aloittaa kesätyönsä täydellä teholla.

Harmaan vyöhykkeen jälkeen Sergeitš tuntee olevansa paratiisissa, sadussa, jossa luonto ei vain palvele ihmistä vaan tarjoilee antimiaan ja jossa aurinkokin odottaa, kunnes ihminen on saanut päivän työt päätökseen, ja laskee vasta sitten. Jossa ilma helisee näkymättömänä tiukuna. Jossa voi olla riippumaton ja näkymätön ja jossa jokaisella elävällä olennolla on ääni, jopa puilla ja viiniköynnöksillä.

LUONTO ON KAUNEIMMILLAAN, ja Kurkov antaa Sergeitšin ja lukijan nauttia siitä täysin siemauksin. Mutta tataariperheen asiat ovat huonosti.

Vaikka Sergeitš tekee parhaansa pysytelläkseen sodan realiteettien ulottumattomissa, jo matkan aikana hän joutuu tahtomattaan eri tahojen pelinappulaksi ja perillä Krimillä Ahtemin ja hänen poikansa kohtalo pakottavat hänetkin reagoimaan vääryyksiin.

Kirjailija näyttää, millaisiin vaikeuksiin rehelliseen, hiljaiseen ja yksinkertaiseen elämään tottunut ihminen joutuu, kun sota, miehitys ja monenlaiset uudet uhkat, määräykset ja rajoitukset sotkevat esteettömän ja välittömän vuorovaikutuksen. Selkeä muuttuu epäselväksi, ja järki ja järjestys järjettömyydeksi ja kaaokseksi.

Sergeitšin asioinnit Venäjän turvallisuuspalvelun tiloissa ja poliisiasemalla olisivat hulvattoman hauskoja kohtauksia, ellei käyntien tarkoitus olisi niin murheellinen ja Sergeitšin pelko käsinkosketeltava: Oli vaikeaa kulkea yksin pitkää käytävää. Tuon tuostakin tuntui, että oikealta tai vasemmalta avautuu ovi ja joku kasvoton mutta vahvakätinen kiskaisee hänet sisään.

Vain mehiläiset toimivat tuttuun tapaansa järkevästi ja tuotteliaasti - kunnes viranomaiset keksivät tulla hakemaan yhden Sergeitšin pesälaatikoista "terveystarkastukseen". Etteivät vain kantaisi jotain tautia ja tartuttaisi Krimin mehiläisiä... 

 

PIDÄN KURKOVIN hienovaraisesta ironiasta. Hänen kritiikkinsä on terävää muttei äänekästä. Sen teho piilee siinä, että järjettömyyksien keskelle on joutunut lempeä ihminen, jolle toivoisi pelkkää hyvää. Onneksi kirjailija antaa mehiläishoitajalleen myös runsaasti nautinnollisia hetkiä luonnon rauhassa ja ystävällisten ihmisten seurassa.

Mutta vaikka tarjolla olisi myös rakkautta, mieli vetää kesän kääntyessä lopuilleen tuttuun, sodan runtelemaan Pikku Starhorodivkaan ja entiseen elämäntapaan. Se ei ole sotapakolaisen kiittämättömyyttä tai uuden ympäristön väheksyntää vaan ihmiselle ominainen halu kuulua johonkin ja elää juurillaan. Sama pätee myös tataariperheeseen.

Sergeitšille eivät ole ongelmia ihmisten etniset, uskonnolliset tai kulttuuriset eroavuudet. Tärkeää on luotettavuus, avuliaisuus ja hyvänsuopuus. Tataariperheen tavat ovat hämmentäviä, mutta perheen karkotusvaatimuksia Sergeitšin on täysin mahdoton ymmärtää, vaikka ne oikeuttaisi itse ikuisesti valehtelematon Putin.

Ihmisten tulisi ottaa oppia luonnosta. Luonnon viisaus, se juuri oli Sergeitšistä lumoavaa. Kaikkialla, missä hän havaitsi luonnon viisautta ja ymmärsi sen, hän vertasi sen ilmentymiä ihmiselämään. Vertaili ja syljeskeli.

MEHILÄISILLÄ ON ROMAANISSA monenlaisia tehtäviä. Sergeitšille hunaja on elinkeino, ravintoaine ja maksuväline, ja mehiläislaatikoiden päällä hän voi ottaa ja tarjota muillekin miellyttävää "värinähoitoa" mitä erilaisimpiin vaivoihin.

Kirjailija puolestaan hyödyntää mehiläisyhdyskuntaa ja siihen ilmestyviä häiriötiloja metaforina, ja lisää vertauskuvallisuutta tarjoavat Sergeitšin erikoiset unet. Välillä ihastelin ja pähkäilin myös romaanin yksittäisiä aihelmia ja niihin sisältyviä viestejä.

Kuvernöörin huvittavat lahjakengät, käsikranaatti kyläilytuomisina ja kadunnimien koominen vaihto-operaatio avautuvat ukrainalaislukijalle ehkä suomalaista paremmin, mutta matkassa kulkevan pahvisen Nikolaos Ihmeidentekijän ja kotikirkon raunioista pelastettujen tuohusten merkitykset eivät jää keneltäkään arvailujen varaan.

Harmaat mehiläiset on selvästi realistisempi kuin Kuolema ja pingviini, mutta vähintään yhtä mukaansatempaava ja myötäelettävä. - Minkähänlaisen romaanin saamme aikanaan lukea Andrei Kurkovilta Venäjän "sotilaallisesta erikoisoperaatiosta"?

Andrei Kurkov. Kuva (Otava): Pako Mera