Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 

Arvoituksellisia kohtaamisia eteläkorealaisessa lomakaupungissa 

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella (Hiver à Sokcho 2016). Suom. Anu Partanen. Siltala 2023. 148 s.

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin (s. 1992) vasta suomennettu esikoisromaani Sokcho talvella ilmestyi ranskaksi 2016 ja palkittiin Yhdysvalloissa 2021 parhaana käännöskirjana National Book Award -palkinnolla. Suomentaminen oli siis aiheellista aloittaa siitä, vaikka kirjailija on julkaissut jo kaksi muutakin romaania.

Ranskassa syntyneen ja nykyään Sveitsissä asuvan Dusapinin romaaneissa on sanottu olevan monia ranskalaisen kirjallisuuden elementtejä, mutta kyllä ainakin esikoisessa on länsimaista lukijaa ajatellen myös jotain erilaista ja poikkeuksellista, enkä tarkoita vain romaanin miljöötä.

Kun muistelen eteläkorealaisen Han Kangin (s. 1970) suomennettuja romaaneja Vegetaristi (2017), Ihmisen teot (2018) ja Valkoinen kirja (2021), olen löytävinäni Dusapinista jotain hyvin samanhenkistä.

Romaanien päähenkilöt eivät juuri päästä lähelleen ja samastumaan. Asiaan toki vaikuttavat kulttuurierot, mutta henkilöiden yksinäisyydessä, vaitonaisuudessa ja synkkyydessä on muutakin selittämätöntä, samaan aikaan kiehtovaa ja uhkaavaa.  

DUSAPININ PIENEN ROMAANIN tapahtumapaikka Sokcho on Pohjois-Korean rajan tuntumassa sijaitseva rantakaupunki. Kesäisin siellä käy runsaasti turisteja, mutta talvella paikka on kylmä ja hiljainen.

Pensionaattiin, jonka ainut työntekijä on kertoja, on asettunut vain kolme vierasta: japanilainen vuorikiipeilijä, kauneusleikkauksesta toipuva nuori nainen ja ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Yan Kerrand. Ihmiset pysyttelevät omissa oloissaan, ja vain parikymppisen kertojan ja neljissäkymmenissä olevan piirtäjän välille alkaa syntyä kommunikaatiota.

Piirtäjällä on tekeillä uusi albumi, ja tutustuakseen ympäristöönsä hän tarvitsee nuorta englannintaitoista naista oppaakseen. Mutta jotain muutakin suhteeseen liittyy ainakin kertoja puolelta. Selviää nimittäin, että hänen muuten tuntematon isänsä on ollut ranskalainen ja Soulissa opiskellut kertoja osaa myös ranskaa, vaikka ei suostu käyttämään sitä.

Romaanin sivurooleissa ovat kertojan kalatorilla työskentelevä äiti Kim ja Souliin mallintöihin etsiytynyt poikaystävä Jun-oh. Äiti hoputtaa tytärtään naimisiin, mutta tämän tunteet ovat selvästi laimenemassa.

Paitsi syntyperältään kertoja elää muutenkin jonkinlaisessa välitilassa. Koulutettuna hän mielisi muualle, mutta perinteet pitävät häntä otteessaan. Hän on kuin kalat kotikaupunkinsa ravintoloiden akvaarioissa: hitaita, päämäärättömiä liikkeitä, jokunen tehoton riuhtaisu, odottelua. Tai kuin Sokcho talvella: Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä ja kevättä.

PYSÄHTYNEESSÄ TILASSA on oikeastaan koko maa. Vaikka Dusapinin romaani on kantaaottavuudessaan kaukana Han Kangin järkyttävästä Ihmisen teoista, joitain kriittisiä sivalluksia löytyy siitäkin. Kun Kerrand kertoo kiintymyksestään Normandian arpisiin rantoihin, kertoja ripittää häntä:

Teidän rannoillanne on käyty sotaa ja siellä näkyy edelleen jälkiä siitä, mutta elämä jatkuu. Täkäläiset rannat odottavat yhä sodan loppumista, - - kaikki on teeskentelyä, kuin kallioiden väliin olisi pingotettu nuora ja kulkisimme sillä unissakävelijöinä tietämättä koskaan milloin se katkeaa, me elämme välitilassa, talvessa joka ei ikinä pääty!

Vaikuttaa siltä, että lopullisen rauhansopimuksen puuttuminen tekee elämästä epävarmaa myös henkilötasolla. Varauksellisuus ja etäisyyden pito eivät kuitenkaan leimaa vain vierassuhteita, vaan kertoja suhtautuu torjuvasti myös lähipiiriinsä.

Hän tuntee velvollisuudekseen huolehtia äidistään, mutta komenteleva äiti ja niskoitteleva tytär ovat ikävä kombinaatio. Vaikka kertoja yleensäkin varoo koskettamisia, erityisen epämieluisaksi hän kokee äitinsä kosketuksen, ja äiti puolestaan suomii säälittä tyttärensä olemusta ja käytöstä.

Ruumiillisuus ja ulkonäköseikat työntyvät romaanissa esiin jatkuvasti ja monella eri tavalla, ja aina niihin liittyy jotain kipeää, hankalaa tai sairasta. 

Kertoja saa kuulla arvosteluja laihuudestaan, silmälaseistaan ja kasvoistaan. Hyvät työpaikat ja onnistuminen avioliittomarkkinoilla edellyttävät rikkeetöntä ulkonäköä. Yleisessä kylpylässä kertoja liottaa itseään rikkikylvyssä ja kuuraa villisikaharjalla ruumiistaan kaiken talin ja kuolleet ihosolut, niin että muuttuu lopulta pelkäksi lihasten ja rasvan massaksi, yhtä vaaleanpunaiseksi kuin arpi reidessä.

REIDEN ARPI JÄÄ SALAISUUDEKSI, vaikka sen alkuperää voikin arvuutella. Helpommin selitettävissä on romaanin ruokasymboliikka.

Ruuan kanssa hääräävät sekä äiti että tytär, ja ruuan valmistuksen eri vaiheita kuvataan yksityiskohtaisesti. Ruuanlaitto kuuluu naisille ja paljastaa heidän pätevyytensä naisen roolissa. Lisäksi sillä kerrotaan ihmisten välisistä tunteista. Piirtäjä loukkaa jatkuvasti kertojaa sillä, ettei suostu syömään tämän laittamia ruokia, ja tytär ahmii äitinsä aterioita niin, että voi pahoin.

On kiinnostavaa lukea itselle vieraista oloista ja tavoista, kuljeskella vanhan pensionaatin tiloissa, katsella kalatorin elämää, käydä julkisessa kylpylässä ja seurata paikallisen uudenvuoden Seollalin valmisteluja.

Mutta kun kerrotaan, miten äiti ja tytär käsittelevät mm. myrkyllistä pallokalaa, ilmassa on jotain pelottavaa ja selittämättömän surullista, vaikka lopputulos onkin kuin taideteos. Viiltoja, rusahduksia, kaapimista, imunestettä, sisäelimiä, värisevä maksa kuin pieni vaaleanpunainen vanukas.

Dusapin tarkentaa tehokkaasti valittuihin yksityiskohtiin mutta jättää kokonaiskuvan ja tulkinnan lukijan huoleksi. Juuri siitä syntyy romaanin intensiivinen ja erikoislaatuinen ilmapiiri.   

MUUTENKIN ROMAANIN JOKAINEN sana ja lause vaikuttavat punnituilta. Virkkeet ovat usein vain sanan tai muutaman pituisia ja keskustelut yhtä niukkoja. Silti Dusapinin tyyli ei tunnu sävyttömältä eikä yksitoikkoiselta.

Realististen, usein väkivaltaa tihkuvien kuvien vastapainoksi romaanissa on lyyrisiä, melkein sadunomaisia hetkiä. Joskus sellaisia tarjoavat maisemat, useammin kuitenkin vierailijan piirrokset. Kertojan ja piirtäjän "taidekeskusteluista" luen ajatuksia myös kirjailijan pyrkimyksistä. 

Millaisiin tunnelmiin Elisa Shua Dusapinin arvoituksellinen esikoisromaani päättyy, siihen en ota kantaa, mutta ainakin se päättyy niin kauniisti ja vaikuttavasti, että Sokcho talvella ei jää tältä kirjailijalta viimeisekseni. 

Elisa Shua Dusapin. Kuva: Romain Guélat