Kai Aareleid: Tyyni valtameri

 

Tuntemattomat vanhempamme

Kai Aareleid: Tyyni valtameri (Vaikne ookean 2021). Suom. Outi Hytönen. S&S 2023. 308 s.

Tyyni valtameri on toinen virolaiselta kirjailijalta ja kääntäjältä Kai Aareleidilta  (s. 1972) suomennettu romaani. Edellinen Korttitalo ilmestyi suomeksi muutama vuosi sitten. Romaanien rakenteessa ja teemoissa on paljon yhteistä, vaikka itse tarinat ovat tietysti omanlaisiaan.

Myös Tyyni valtameri rakentuu lyhyistä eri aikatasoihin sijoittuvista kohtauksista, ja lukijan on nähtävä vaivaa järjestääkseen tapahtumat päässään aikajärjestykseen. Sirpaleisuudella ja kronologian rikkomisella on oma tehtävänsä mm. jännitteen luojana, mutta samalla se saattaa verottaa lukemisen luistavuutta ja tekstiin paneutumista.

ROMAANI ALKAA vuodesta 2010. Virolainen Stella asuu miehineen ja tyttärineen Pietarissa, ja hänen äitinsä Emma on tullut heille kyläilemään. Yllätyksekseen Stella saa selville, että äidillä on kaupungissa miesystävä, josta Stella ei ole koskaan kuullut puhuttavan.

Stellan oma avioliitto on kriisissä, eikä hän tiedä, miten hänen tulisi sen suhteen toimia. Hänen mieleensä alkaa nousta muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta 1970- ja 1980-luvuilta ja kohtauksia isän ja äidin avioliitosta. Ennen pitkää paljastuu, että myös isoäidin miessuhteisiin kätkeytyi salaisuuksia, joita ei ole liiemmin raoteltu.

Romaanin tapahtumajuoneksi nousee Stellan ja hänen miehensä Andersin avioliiton kohtalo. Emman ja isoäiti Helenen vähitellen avautuvien tarinoiden tehtävä on toimia, paitsi itsenäisinä elämänkohtaloina, jonkinlaisina esimerkkeinä edellisten sukupolvien ratkaisuista. Olisiko niistä opasteiksi Stellalle hänen miettiessään omaa tilannettaan ja valintojaan?

Jäädä vai lähteä? Antaa anteeksi ja mennä eteenpäin vai riuhtaista itsensä irti ja yrittää unohtaa? Kysymykset eivät Aareleidin romaanissa koske vain kolmen sukupolven naisia vaan myös heidän aviomiehiään, vaikka kirjailija katseleekin tapahtumia naistensa silmin.

KESKEINEN TEEMA on sukupolvelta toiselle siirtynyt puhumattomuus ja salailu. Korttitalossa salailun ja piilottamisen ilmapiiri leimaa koko yhteiskuntaa, Tyynessä valtameressä se on kirjoitettu perheen sisälle, lähisuhteisiin.

Stellan miettii vaikenemisen ja salailun mutkikkuutta ja mielekkyyttä. On niin paljon, mitä emme tiedä omista vanhemmistamme. On niin paljon, mitä he eivät tiedä että me tiedämme.

Ihmisten henkilökohtaisilla salaisuuksilla on toki syynsä, selityksensä ja usein oikeutuksensakin. Teen väärin, mutta nautin. Salaan tekoja, joita häpeän. Vaikenemalla suojaudun ympäristön tuomioilta. En paljasta asioita, joilla loukkaavat ja vahingoittavat. Pysyttelemällä hiljaa suojelen lastani, puolisoani, vanhempiani, avioliittoani - ja itseäni.

Romaanin henkilöt eivät ole hyviä eivätkä pahoja. He ovat ihmisiä, joita sekä heidän läheistensä että lukijoiden on tarkoitus ennen kaikkea ymmärtää. Paradoksaalista on, että kaikkein hyväksytyimpiä ja elävimpiä heistä tulee, kun heidän "häpeälliset" henkilökohtaiset salaisuutensa tulevat ilmi.

Silloin heiltä voi myös oppia jotain.

TAPAHTUMATASOLLAAN romaani etenee hitaanlaisesti, mutta nautin siitä, miten kirjailija kaivautuu yhä syvemmälle romaaninsa peruskysymyksiin.

Salaisuudet, joita henkilöt piilottelevat, ovat konkreettisia ja paljastuessaan aina jotenkin käsitettävissä ja käsiteltävissä. Käsittämättömämpi salaisuus on itse ihminen, sekä itselleen että muille.

Stella analysoi suhdettaan Andersiin: Mitä hän ajattelee minusta? Olenko minä hänelle taakka, olenko jo vuosia ollut ankkuri, joka pidättelee häntä eikä päästä menemään. Ei, tässä ei ole kyse toisista naisista, tämä on jotain suurempaa. En anna hänen tehdä niin kuin hän olisi sydämessään tahtonut.

Andersin intohimo ovat löytöretket, ja Aareleid ujuttaa sellaisesta kertovia tekstikatkelmia muutaman romaaniinsakin, mutta löytöretkeilyllä on kirjassa ennen kaikkea symbolinen tehtävä.

Stellan sisäistä taistelua seuratessaan lukijakin joutuu kyselemään, miten tärkeää on, että ihminen pääsee/päästetään toivomalleen löytöretkelle eli seuraamaan unelmaansa. Voiko sellaista kompensoida millään, ja miten unelmistaan luopujalle käy?

Yhtä hallitseva itsen ja toisen ihmisen tuntemiseen liittyvä symboli on romaanin nimeenkin tiensä löytänyt tyyni valtameri. Hiljainen, sileä pinta ja valtava, tutkimaton syvyys. Kutsuva ja pelottava, kiinnostava ja arvaamaton.  

KAI AARELEIDIN KIELI on napakkaa ja latautunutta. Lyhyet lauseet ja virkkeet tavoittavat tarkasti ja havainnollisesti ympäristöjä, tilanteita ja tunnelmia. Ihastuin jo Korttitalossa kirjailijan kykyyn luoda muutamilla vaatimattomilla huomioilla nautittavia moniaistimellisia tuokioita.

Emma astuu ovesta sisään ja kuulostelee. Hiljaisuuksia on erilaisia, ja tämä hiljaisuus kertoo, ettei kukaan ole kotona. Miehestä on jäänyt jälkeen partaveden tuoksu, hana tiputtaa keittiössä tiskialtaaseen jääneisiin astioihin, ilmassa leijuu viljakahvin ja hieman pohjaan palaneen puuron tuoksua. Kello lyö. Puoli. Hän ei riisu takkiaan. Hän istuu jakkaralle, hengittää sisään, ulos. Koti. Tämä on ollut lapsesta asti hänen kotinsa.

Romaani etenee paljolti dialogivetoisesti, eikä ihme, sillä Aareleid on kouluttautunut myös dramaturgiksi. Jättämällä repliikit usein puolitiehen ja välistä jopa pelkiksi aikomuksiksi kirjailija viestii puhujiensa epävarmuutta. Samalla korostuvat ajatukset, jotka uskalletaan tuoda ilmi arkailematta.

- Tärkeintä on pysyä hengissä. Koota itsensä uudelleen. Sinun kotisi olet sinä itse, ei kukaan muu. - Siinäköhän olisi Tyynen valtameren premissi eli ns. päälause.

Kai Aareleid. Kuva: Annika Metsla