Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 


Maailmantakaista maailmaa tavoittamassa 


Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava 2023. 175 s.


Joel Haahtela (s.1972) jatkaa neljännessätoista teoksessaan Yö Whistlerin maalauksessa samoilla linjoilla kuin aiemmin, ja minulle käy taas kerran samoin kuin kirjassa kerrotaan tapahtuvan läheisen ihmisen laulua kuuntelevalle tai muistelevalle: kulkiessaan laulun läpi ihminen rauhoittui, hänen mielensä tyyntyi ja maailmassa oli hetken helpompi elää.

Haahtelan edellisissä romaaneissa, trilogiassa Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022), päähenkilöt etsivät apua sisäiseen rikkinäisyyteensä hengellisten kysymysten parista. Uudessakin romaanissa noin nelikymppinen mies päätyy etsimään rauhaa reaalimaailman takaa, mutta tällä kertaa näkyvimmin kuvataiteen, sen tekemisen ja kokemisen avulla.

Kertojasta ei iän lisäksi heru nytkään paljon tietoa. Kansalliskirjastossa työskentelevä mies lähtee syksyllä 1998 Englantiin Yorkshireen tapaamaan pitkäaikaista kirjeystäväänsä Sergeitä. Miehet ovat tutustuneet perhosharrastuksen yhteydessä, ja kertoja suunnittelee laativansa vanhalla kuparipainatustekniikalla kirjan muutamista Sergein kokoelman kauneimmista trooppisista perhosista.

Yli kahdeksankymmenvuotias Sergei on Ranskan kautta Englantiin päätynyt venäläinen emigrantti ja samanlainen kertojan elämään ilmaantuva opastaja, jollaisia on Haahtelan edellisissäkin romaaneissa. Sergein vanha, syrjäinen talo kirjastoineen ja puutarhoineen on mitä oivallisin paikka hitaaseen, rauhalliseen työskentelyyn ja syvämietteisiin keskusteluihin, joihin myös Sergeillä tuntuu olevan tarvetta.


PERHOSISTA HAAHTELA KIRJOITTI jo romaanissaan Perhoskerääjä (2006), ja jälleen niihin paneudutaan tieteellisen tarkasti. Erityisen ihastunut kertoja on Maria Sibylla Merianin (1647-1717) perhostutkimuksiin ja taidokkaaseen kaiverruskokoelmaan, jossa kauneus ja järjestys kulkivat käsi kädessä. (Samasta tutkijasta kertoo myös Selja Ahavan  kolmen vuoden takainen romaani Nainen joka rakasti hyönteisiä.)

Haurautta ja kauneutta edustavat perhoset jäävät uudessa romaanissa kuitenkin ennen pitkää taka-alalle, kun huomiota alkavat saada tietynlaiset maisemat ja maalaukset.

Jo tulomatkalla Whitby Abbeyn tummat rauniot kiinnittävät kertojan huomion. Hän tuntee katselevansa jonkinlaista varjokatedraalia ja elävänsä itsekin eräänlaisessa kaksoistodellisuudessa, valon ja varjon vaikutuspiirissä. Matkan jatkuessa ilta-aurinkoinen maisema tuo hänen mieleensä tšekkiläisen Josef Sudekin musta-valkoiset melankoliaa tihkuvat valokuvat.

Jos Sudek ei ole ennestään tuttu, kehotan tutustumaan hänen valokuviinsa, sillä kun kertoja sittemmin ihailee myöhäissyksyn valossa ympärillä levittäytyvien niittyjen kangastuksenomaisuutta - kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi -, ymmärtää hyvin, miksi Sudekin valokuvat häntä kiehtovat.

Vähitellen samanlaisia arvoituksellisia näkymiä kertyy yhä lisää sekä luonnosta että taiteesta, kunnes erityisen tärkeäksi muodostuu Sergein kirjastossa oleva James McNeill Whistlerin (1834-1903) nocturnen kopio. Kun etsin netistä Whistlerin muitakin öisiä maisemamaalauksia, huomasin joutuneeni jälleen romaanissa toistuvan verhotun todellisuuden todistajaksi.

Romaanissa kerrotaan, että monet aikalaiset pilkkasivat Whistlerin yömaalauksia, mutta Sergein mielestä Whistler kuvaa yötä yön takana [eli sitä] pimeyteen kätkeytyvää salaisuutta, jota ikonimaalaritkin tavoittelivat. Katsojien torjuvat reaktiot Sergei selittää johtuneiksi heidän pelostaan tuntematonta kohtaan.


PELKÄÄMISESTÄ ON KYSE myös kertojan elämäntilanteessa. Hänen äitinsä on sairastunut mieleltään parantumattomasti suunnilleen samanikäisenä, kuin kertoja on nyt, ja mies uskoo, että äidin kohtalo toteutuu myös hänen elämässään piakkoin. Hän on päättänyt, ettei jää äitinsä tavoin jatkamaan elämäänsä varjona, pimeydessä, ja perhoskirjalla hän haluaa jättää jälkeensä jotain pysyvää ja kaunista.

Kertoja kokee elämän ja itsensä kaksijakoisena, hyvänä ja huonona, todellisena ja varjona, mutta Sergei opastaa häntä ottamaan kaiken vastaan erottelematta ja sellaisenaan, ja vähitellen Whistlerin yömaalaus alkaa huokua mystistä levollisuuttaan myös kertojan elämään.

- - ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä. me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyivät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin sai olla, vaikka ei koskaan katoaisi.

Haahtelan romaanissa on siis taas kerran kyse sekä psykologisesta eheytymisestä että hengellisestä prosessista. Yö Whistlerin maalauksessa on rauhaan ja tyytymiseen tähtäävä kasvutarina.


YÖ WHISTLERIN MAALAUKSESSA tarjoaa paljon ja monenlaista tietoa, mutta se on harkittua ja vastaanotettavissa. Ystävykset käyvät kiinnostavia keskusteluja kuvataiteesta, kirjallisuudesta, filosofiasta ja historiasta. Usein puhutaan kauneudesta ja sen merkityksestä, ja välillä sivutaan luonnonsuojeluakin. Jossain vaiheessa Sergei innostuu analysoimaan venäläisyyttä:

Venäläisyys oli jotain mitä länsimaalaiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään. - - Hänen lapsuuden kotimaastaan ei nimittäin puuttunut vain demokratia vaan myös demokratiaa edeltävät vuosisadat. Venäjällä kun ei koskaan syntynyt mitään renessanssia, humanismia, valistusta tai systemaattisen filosofian perinnettä - -.

Sergein emigranttiperheen vaiheet tuovat mieleen nykyisten sotapakolaisten pelon, puutteen, vierauden ja ikävöinnin. Muisteluissaan romaanin molemmat "totuuden etsijät" kaipaavat takaisin lapsuutensa kadotettuun paratiisiin, joka [sekin!] sai heidät uskomaan, että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä. 

Haahtelan tuotannon toistuvista pääteemoista yksinäisyydestä, kuolemasta ja rakkaudesta molemmilla miehillä on kipeät omakohtaiset kokemuksensa, mutta kumpikin heistä löytää Whistlerin maalauksen sinimustasta yöstä ennen kaikkea rakkautta, ei tyhjyyttä.


TOISAALTA PIDÄN SIITÄ, että Haahtelan etsijöillä on henkisyytensä lisäksi aina myös fyysisiä tarpeita ja toiveita eli he ovat ihmisiä siinä missä lukijansa.

En lainkaan häiriinny, vaikka syvällisyyden ja lyyrisyyden katkaisevat välillä ihan toisentyyliset kohtaukset kertojan muistellessa tapaamisiaan nuoruudenrakkautensa ja ystävänsä Saaran kanssa, ja paikallaan ovat minusta myös tarkat selostukset Sergein tarjoamista kulinaristisista nautinnoista.

Parhailta kirjallisilta paloilta maistuivat isännän vieraalleen yösyömisiksi valmistamat kalkkunavoileivät salaatinlehtineen ja dijonsinappeineen. Kukikas teelautanen ja sen viereen taiteltu lautasliina takaavat asetelman kauneuden, ja isännän osoittama huolenpito tekee öisistä hiukopaloista sieluakin huoltavia rakkauden aterioita.

Joel Haahtela kirjoittaa niin merkityksillä ladattuja rivejä, että Yö Whistlerin maalauksessa ihan vaatimalla vaatii uusia lukukertoja.

Joel Haahtela. Kuva: Dorit Salutskij

  


 

  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Riitta Jalonen: Omat kuvat