Maggie O´Farrell: Hamnet

Perhetragedia Stratford-upon-Avonista 

Maggie O´Farrell: Hamnet (Hamnet 2020). Suom. Arja Kantele. S&S 2022. 382 s.

Kesä 1596. Stratfordissa Henley Streetin varrella sijaitsevassa talossa 11-vuotias poika Hamnet laskeutuu alakertaan kesken leikin sairastuneen kaksossisarensa Judithin luota. Hän  ei oikein tiedä mitä tekisi. Saapuvilla ei ole ketään aikuista, jolle huolensa kertoisi. Isosisko, mummo ja piika ovat asioillaan kaupungilla ja äiti lähtenyt keräämään hunajaa entisen kotitalonsa liepeille. Isä on teatteriseurueineen kaukana Lontoossa ja käy kotosalla muutaman kerran vuodessa.

Maggie O'Farrellin (s. 1972) romaani Hamnet avautuu kuin rullattu paperiarkki englantilaisen pikkukaupungin 400 vuoden takaiseen koti- ja katuympäristöön, ensin sisätiloihin, sitten lähikaduille ja torielämään ja edelleen maaseudulle kaupungin laitamille. Näyttömökuva on alusta pitäen yksityiskohtainen ja vahvasti aistimellinen.

O´Farrell kirjoittaa William Shakespearen perheen tarinaa, mutta pääosassa ei ole kuuluisa näytelmäkirjailija; hänestä puhutaankin vain latinanopettajana, aviomiehenä, isänä tai ohjaajana. Ja vaikka kirjan nimenä on Hamnet ja poika on tarinan keskiössä, päähenkilöksi asti ei nouse hänkään. Pääroolin kirjailija antaa pojan äidille Agnekselle.

SHAKESPEAREN PERHE-ELÄMÄSTÄ on niukalti tietoa. Avioliiton hän solmi alle kaksikymppisenä itseään kahdeksan vuotta vanhemman ja jo raskaana olevan Anne Hathawayn kanssa. Esikoisensa Susannan jälkeen pariskunta sai kaksoset Judithin ja Hamnetin.

Kun poika 11-vuotiaana kuoli (kuolinsyystä ei ole tietoa), isä oli jo työskennellyt vuosia Lontoossa ja tunnettiin hyvin teatteripiireissä. Nelisen vuotta pojan kuoleman jälkeen Shakespeare kirjoitti tunnetuimman tragediansa ja nimesi sen Hamletiksi, ei siis Hamnetiksi.

O´Farrellilla on asiaan selitys: Stratfordin väestökirjoissa Hamnet ja Hamlet esiintyivät 1500- ja 1600-lukujen taitteessa saman nimen rinnakkaismuotoina. Myös Shakespearen vaimosta on käytetty Annan lisäksi nimeä Agnes, ja on mahdotonta tietää, kumpi nimistä on saatu kasteessa.

Jälkisanoissaan O´Farrell kertoo nojaavansa mahdollisimman tarkoin historiallisiin tosiasioihin aina kuin mahdollista. Silti Hamnet on ennen kaikkea fiktiota, tekijänsä pohdintoihin, päätelmiin ja mielikuvitukseen perustuva historiallinen romaani.

Eikä kuitenkaan pelkästään historiallinen, sillä niin tarkasti kuin O´Farrell kuvaakin romaaninsa tapahtuma-aikaa, -paikkoja ja elämää, on selvää, että perheen kohtaama järkyttävä menetys ja sen pitkät, kipeät jäljet ovat aiheena ja kokemuksena ajattomia ja paikattomia. O´Farrell esittää pääväittämänsä jo romaaninsa alkusivuilla:

Jokaisen ihmisen elämässä on ytimensä, napansa, keskiönsä, josta kaikki virtaa ja johon kaikki palaa. Poissa olevalla äidillä se on tämä: poika, tyhjä koti, autio piha, kuulematta jäänyt huhuilu. Poika talon takana huutelemassa niitä, jotka ovat häntä ruokkineet, kapaloineet, tuudittaneet uneen, taluttaneet ensi askelissa - - . Tämä on pysyvä loppuun saakka äidin elämän ytimessä.

ROMAANI KULKEE kahdessa kronologisesti etenevässä aikatasossa. Lähtöpisteitä ovat kesä, jolloin Stratfordissa eletään ruton koettelemina, ja kevät, jolloin Agnes ja hänen tuleva miehensä kohtaavat. Jännitys tiivistyy tasaisesti ja huipentuu Agneksen ratsastaessa Lontooseen tapaamaan miestään. Hän on vimmoissaan.

Miten hänen [kuolleen] poikansa nimi on voinut joutua lontoolaiseen näytelmäilmoitukseen? On sattunut jokin kummallinen kammottava erehdys. - - [Nimi] kuuluu pojalle itselleen, ei millekään näytelmälle, ei paperiarkille, ei jollekin mistä puhutaan ja mitä näyttämöllä näytellään.

O´Farrellin Agnes ei suinkaan ole mikään miehensä varjossa elävä harmaa arki-ihminen vaan jo alun alkaen määrätietoinen oman tiensä kulkija. Hän vaeltelee luonnossa itsekseen muiden puheista välittämättä ja on tarkkasilmäinen havainnoija myös sosiaalisessa ympäristössään. Hänellä on äidin perintönä kykyjä nähdä tulevia tapahtumia, ja keräämistään yrteistä hän valmistaa parantavia hauteita ja lääkkeitä.

Kun nuori latinanopettaja tapaa oudon haukkaa kanniskelevan tytön opettaessaan tämän velipuolia, se on menoa molemmille. Romantiikkaa janoavat lukijat saavat kaipaamiaan kohtauksia, joista ainakaan omena-aitassa tapahtuva ei mehevyydessään hevin unohdu, ja puolisoiden rakkaus kestää myös erillään asumisen.

Varsin pian tarkkakatseinen ja viisas aviovaimo nimittäin näkee, mitä tuhoa väkivaltaisen, määräilevän ja vähättelevän appiukon käytös saa aikaan hänen toisenlaista elämää haikailevassa puolisossaan. Niinpä nokkela Agnes järjestää miehensä Lontooseen, jotta tämä pääsee toteuttamaan taiteellisia ambitioitaan, vaikka vaimo itse joutuukin ohittamaan tunteensa.

ON NAUTINTO LUKEA  Maggie O´Farrellin rehevää, värikästä kieltä, kun hän kuvaa henkilöidensä konkreetteja toimia, kanssakäymisiä ja miljöitä. Toisaalta romaanissa liikutaan usein myös toden ja epätoden rajamailla, mielen ja mielikuvituksen maisemissa ja eläytymisen ja erehdysten ohjailemina.

Puolisot rikkovat reaalitodellisuutta kumpikin tavallaan, toinen yliluonnollisilla kyvyillään, toinen teatteriesityksillään. Mutta outoon, etten sanoisi aavemaiseen, välitilaan henkilöt suistaa myös rakkaan pojan äkillinen kuolema, ja varsinkin Agneksen ja kaksosveljestään irti reväistyn, taudista toipuneen Judithin tuska on sydäntäsärkevää luettavaa.

Kiirehtimätön kohtaus äidistä pesemässä poikansa ruumista ja ja ompelemassa häntä kuolinliinojen sisään on järkyttävä ja kaunis, ja se, että ruumiista täytyy päästä nopeasti eroon ruton takia, tekee tilanteesta entistäkin tuskallisemman. Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden?

Perheenjäsenet kokevat ja käsittelevät rakkaan ihmisen menetyksen kukin tavallaan. Kaikkien reaktiot ja suruprosessit kirjailija perustelee uskottavasti ja kuvaa pieteetillä ja ymmärtämyksellä. Susanna upottaa surunsa käytännön töihin ja perheen arjesta huolehtimiseen, kun Judith yrittää saada vielä kerran jonkinlaisen kosketuksen veljeensä. Mutta isä, mitä ihmettä se herra näytelmämaakari on oikein mennyt tekemään siellä Lontoossaan?

Isä käsittelee suruaan hänelle luontaisin keinoin. Yhtä upeasti kuin O´Farrell kertoo äitiyden mukanaan tuomista riemuista, vaivoista ja murheista, hän kirjoittaa taiteen vastustamattomasta kutsusta, sen tarjoamasta yhteisöllisyydestä ja parantavista voimista. 

HISTORIALLISISTA LÄHTÖKOHDISTAAN huolimatta Maggi O´Farrellin Hamnet on tätä päivää monilta muiltakin osin kuin pääteemoiltaan. Erityisen ajankohtaiselta tuntuu tietysti tuhoaan tekevä kulkutauti kaikkine seurannaisvaikutuksineen, vaikka covid-19 oli kirjailijalle romaanin kirjoittamisen aikoihin vielä tuntematon käsite.       

Huomiotani kiinnittivät myös romaanissa esiintyvät sukupuolen hämärtymät, enkä tarkoita vain Shakespearen ajan teattereiden naisroolien miehitystä. Kannattaa panna merkille, kuinka latinanopettaja luulee pihalla kulkevaa nuorta naista ensin pojaksi ja kuinka taitavasti kirjailija sitoo Hamnet-veljen halun pelastaa ruttoon sairastunut kaksossisarensa ristiin pukeutumisen ja henkilöllisyyden vaihdon kuvioihin. Miten näitä nykyaikaisilta vaikuttavia roolien liudentumisia tulisi oikein tulkita?

Maggie O´Farrellin Hamnetista löytyy paljon mietittävää, mutta ennen kaikkea se on vaikuttavasti kerrottu, lempeä ja surullinen tarina perheestä, jossa äkkiä kaikki on toisin. En lainkaan ihmettele, että kirjailija on saanut tästä romaanistaan Women´s Prize for Fiction -palkinnon.

Maggie O´Farrell. Kuva: Murdo MacLeod